Damokleen vesileimat

Facebookissa huhutaan, että nykyisellään DRM:llä raiskattu Elisa Kirja -palvelu olisi menossa ainakin hieman avoimempaan suuntaan. Huhu kertoo, että myytävien kirjojen oletuspolitiikaksi tulisi vesileima aktiivisen DRM:n sijaan. Ilmeisesti kustantaja saisi valita jatkossakin myös aktiivisen myynninestojärjestelmän kirjoilleen, mutta olisihan tämä askel eteenpäin.

Toivottavasti kuitenkin vesileimojenkin käyttö on vain oletusasetus, jonka asiakasystävällinen kustantaja saa aktiivisen DRM:n ohella pois päältä. Äkkiseltään ajatellen harmittomanoloiset vesileimatut tiedostot ovat nimittäin käyttäjilleen suorastaan vaarallisia nykyisessä lainsäädännöllisessä ilmastossa.

Vesileimat perustuvat siihen, että tiedostossa on enemmän tai vähemmän piilotettuna mukana ostajan henkilöllisyys, jolloin tiedoston levitessä yleiseen jakeluun voidaan vuotaja tunnistaa. Näin siis teoriassa. Käytännössä erilaisten haittaohjelmien, turva-aukkojen, tiedostojakojen väärinkonfiguroinnin ja ihan perinteisten lukulaitevarkauksien seurauksena tiedoston vuotajaksi voi päätyä joku ihan muu kuin alkuperäinen ostaja.

Kuinka isoja seuraamuksia voidaan ja on kohtuullista laittaa jäljitetylle asiakkaalle kirjan vuotamisesta? Tekijänoikeustuomiot ovat maailmalla jo kasvaneet tähtitieteellisiksi, ja Suomessakin noususuhdanne on selvä. Hyvällä asiakkaalla voi lisäksi olla isokin kirjasto lukijallaan, jolloin pienetkin sanktiot kasautuisivat varkauden tai tietomurron uhrille todella ikävästi.

Vesileimat voi tietysti myös murtaa esimerkiksi vertailemalla useampaa eri vesileimalla varustettua tiedostoa, ja laittaa kirja jakoon ilman ostajatietoa. Tämä toki vaatii aktiivisuutta ja osaamista ainakin ensi alkuun, mutta voidaan kehitysvaiheen jälkeen tuotteistaa helppokäyttöiseksi ohjelmaksi. Lisäksi, kuten aktiivisen DRM:nkin tapauksessa, jokaisen kirjan kohdalta riittää joka tapauksessa vain yksi vuotaja teoksen saattamiseksi piraattilevitykseen. Kirjojen näkymistä vertaisverkoissa vesileimat eivät siis estä.

Perusasiakas kuitenkin varmaankin varoisi lähipiirissään kopiointia tavallista enemmän. Ehkäpä tämän — Suomessa vielä laillisen — kopioinnin vähentäminen pelon ilmapiiriä luomalla onkin eräs vesileimojen päätarkoituksista. Joka tapauksessa vesileiman ostaja ostaa samalla kooltaan määräämättömän taloudellisen riskin.

Arhinmäki väärinkäyttää hyvitysmaksujärjestelmää

Ministeri Arhinmäki myöntää Aamulehdessä haluavansa väärinkäyttää hyvitysmaksujärjestelmää saadakseen ”riittävän tulon taiteilijoille”.

Hyvitysmaksujärjestelmän tarkoitus ei kuitenkaan ole minkään subjektiivisen ”riittävän tulon” takaaminen kenellekään. Sen tarkoitus on hyvittää laillisesta kopioinnista taiteilijoille aiheutunut mielipaha – tai siis väitetyt rahalliset tappiot. Siitä laillisesta kopioinnista, joka on vähentynyt koko ajan, samalla kun yhä suurempi osuus kopioinnista on kriminalisoitu. Myöskin nykyisin suositut streamauspalvelut ovat syöneet laillisen kopioinnin asemaa: harvaa enää kiinnostaa ottaa kirjaston CD-levyistä kopioita, kun verkosta musiikki soi heti.

Arhinmäki käytännössä myöntääkin, että luovat alat eivät yksinkertaisesti pärjää omillaan, ja haluaa antaa niille lisää valtionapua. Tämä on sinänsä validi mielipide, ja kulttuuriministerinä Arhinmäellä on hyvät mahdollisuudet edistää asiaansa. Ministereiltä toivoisi kuitenkin tiettyä rehtiyttä käyttämiensä keinojen suhteen. Mielivaltaiset lisäykset jo valmiiksi perusteiltaan kyseenalaiseen hyvitysmaksujärjestelmään eivät kriteeriä täytä.

Esimerkiksi budjettirahoituksen lisääminenkin olisi suoraselkäisempi vaihtoehto. Lisäksi kotimaista laitekauppaa ei sabotoitaisi ajamalla kansalaisia entistä enemmän ulkomaisten verkkokauppojen käyttäjiksi, eikä laitteiden ja palveluiden keskinäistä kilpailuasetelmaa häirittäisi mielivaltaisesti kohdistetuilla rangaistusmaksuilla. Voi tosin toki olla, että valtionavun lisääminen luoville aloille olisi poliittisesti hankalaa hoitaa rehdisti. Tämä tarkoittaisi lähinnä sitä, ettei Suomessa haluta tukea luovia aloja enempää.

Lopuksi Arhinmäki toteaa, että järjestelmä olisi syytä uudistaa kokonaisuudessaan. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Toivottavasti kokonaisuudistus kuitenkin toteutetaan tasapuolisemmissa ja rehellisemmissä merkeissä kuin nykyisen järjestelmän jatkuva väärinkäyttö.

Miksi valita piraatti

Suomessa tuhotaan rutiininomaisesti kansalaisten tulevaisuuksia langettamalla suuryritysten ajamissa näytösoikeudenkäynneissä järjettömiä rangaistusmaksuja uhrittomista rikoksista. Mikä huolestuttavinta, Arkadianmäeltä ei löydy poliittista tahtoa korjata asiaa. ”Tarttis tehdä jotain”-tason kommentteja ehkä saadaan parista suunnasta, mutta rohkeutta tuoda esiin todellisia ratkaisuehdotuksia puuttuu.

Piraattipuolueella on konkreettinen ja ainoa älyllisesti rehellinen ratkaisu tähän ongelmaan: luvatonkin tiedostonjako on harmitonta, siinä missä sen estämisyritykset äärimmäisen tuhoisia kansalaisten — niin tiedostonjakajien kuin muidenkin — yksityisyydelle ja oikeusturvalle, joten se tulee laillistaa. Mikä tahansa tiedostonjaon kieltävä malli vaatii lähtökohtaisesti kansalaisten viestinnän laajamittaista valvontaa. Paine tehdä rangaistuksista kohtuuttomia on myös todettu käytännössäkin suureksi: oikeustajulle vierasta kieltolakia rikotaan laajalti, joten kieltoa pitää epätoivoisesti pönkittää ristiinnaulitsemalla valikoituja varoittavia esimerkkejä.

Piraattipuolueen ratkaisun alustava poliittinen painoarvo Suomessa määräytyy pitkälti tulevissa vaaleissa. Monella äänestäjällä tulee eteen vaikea valinta: antaako äänensä Piraattipuolueelle vai sinne, minne se ilman Piraatteja menisi. Valintaa helpottanee se, että Piraateissa on ihmisiä moneen lähtöön: luultavasti löytyy joku, joka on suunnilleen samaa mieltä muissakin poliittisissa kysymyksissä. Toisaalta joitain arveluttaa se, että Piraattipuolueen läpimenevä ehdokas saattaisikin olla puolueen ydinagendan ulkopuolisista asioista eri mieltä.

Tässä on kuitenkin tärkeää huomata Piraattipuolueen ainutlaatuisuus: mistä muista poliittisista kysymyksistä oletkin kiinnostunut, niitä luultavasti jo ajaa eduskunnassa edes joku. Tiedostonjako-oikeusmurhille ei kukaan kuitenkaan vakavissaan yritä tehdä mitään, ja onpa eduskunnalla Lex Karpeloineen, Lex Nokioineen ja yksimielisesti läpimenneine nettisensuurilakeineen muutenkin varsin surkea yksityisyys- ja sananvapaushistoria.

Valitse siis Piraattipuolue. Koska oikeusvaltiokin tarvitsee puolustajan.

Allekirjoittanut on Piraattipuolueen kansanedustajaehdokas Helsingissä.

Hyvitysmaksun todellinen luonne

Tallennusmedioista maksettavan hyvitysmaksun luonne näyttäisi olevan monelle – eikä vähiten päättäjille – epäselvä. Ajankohtaisen keskustelun edistämiseksi tehkäämme perusasiat selviksi.

Teoriassa hyvitysmaksua maksetaan laillisesta yksityisestä kopioinnista. Se on veroluonteinen maksu siitä, että saamme laillisesti varmuuskopioida ostamiamme teoksia (paitsi jos ne ovat kopiosuojattuja), siirtää niitä erilaisiin soittolaitteisiimme, ja jopa kopioida itsellemme lainattuja alkuperäiskappaleita.

Hyvitysmaksun perusteena ei teoriassa ole laiton kopiointi. Kyseessä olisi tällöin huonosti kohdistuva kollektiivinen etukäteisrangaistus laittomasta toiminnasta, mikä istuisi oikeusvaltioperiaatteisiin varsin huonosti.

Mutta se teoriasta, mikä on tilanne käytännössä?

Käytännössä tekijänoikeuslakia on tiukennettu ja teoksia (erityisesti elokuvia) suojattu siten, että yhä vähäisempi osuus yksityisestäkään kopioinnista on enää laillista. Samaten käyttäjien kulutustottumukset ovat muuttuneet. Varmastikin esimerkiksi musiikin nettikauppojen hintoihin jo joka tapauksessa kuuluu oikeus tallentaa teos itselleen – eihän sitä muuten voisi kuunnella ollenkaan, ja kaupat toimivat usein myös maissa, joiden lainsäädäntöön ei hyvitysmaksujärjestelmää kuulu. Toisaalta suosiota saaneet streamauspalvelut kuten Spotify eivät edes tallenna ainakaan palvelusta riippumattomasti käytettäviä kappalekopioita käyttäjien levyille. Teorian mukaan olisi täysin luonnollista, että hyvitysmaksupotti tällaisen kehityksen johdosta pienenisi.

Kuitenkin maksupohjaa vaaditaan koko ajan kasvatettavaksi, vaikka perusteet näyttävät heppoisilta. Kuka oikeasti uskoo, että kovin moni tallentaa teratavuluokan ulkoisille levyille merkittävästi laillisesti kopioitua materiaalia? TV-tallenteilla se ehkä onnistuisi, mutta tallentavat digiboksit ovat jo aivan omassa hyvitysmaksukategoriassaan ja kattanevat valtaosan tällaisesta käytöstä. Kyllä ne erilliset levyt täyttyvät omien tiedostojen, valokuvien ja kotifilmien lisäksi pitkälti laittomasti hankitusta materiaalista jos ovat täyttyäkseen.

Käytännössä kyse onkin nykyään lähinnä laittoman kopioinnin sanktioinnista, kuten Keskustan kansanedustajat vieläkin suurempia maksupohjan laajennoksia kannattavan vetoomuksensa lopussa piratismiin vetoamalla jopa kautta rantain myöntävät.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että hyvitysmaksut ovat tosiasiallisesti perusoikeuksien vastainen kollektiivinen rangaistus, ja silloin kun tätä ei puolivahingossakaan myönnetä, niiden olemassaoloa perustellaan valheellisesti.

Pitäisikö ihmetellä, ettei järjestelmälle oikein löydy kunnioitusta?

E-kirjabisnes toistaa historian virheet

Suomalainen(kin) e-kirjabisnes on ampumassa itseään jalkaan heti lähtöviivoilta; kirjakaupat ovat astumassa markkinoille digitaalisilla rajoitusmenetelmillä (DRM) rampautetuilla tuotteilla. Tämä aiheuttaa kuluttajille harmaita hiuksia käytön hankaloitumisen ja lukulaitteiden yhteensopivuusongelmien muodossa. Käytön jatkuvuus on myös kyseenalaista; kuka takaa, että käyttörajoitettu kirja avautuu vuosien päästäkin uusilla laitteilla?

Ongelmat eivät ole uusia, vaan ne on käyty jo läpi musiikkitiedostojen kaupassa: ostetut kappaleet eivät toimineet kuin tiettyjen valmistajien soittimissa, ja saattoipa asiakas jäädä musiikin sijaan kokonaan lehdellä soittelemaan kauppiaan mentyä nurin tai kyllästyttyä tukemaan vanhaa tiedostomuotoa. Musiikkiteollisuus siirtyikin lopulta, vaikka vastahakoisesti, myymään tiedostojaan pääosin rampauttamattomissa muodoissa.

Vähittäismyyjät ovat toki e-kirjojen kanssa paperista eroon päästyäänkin laajalti puun ja kuoren välissä; palvellakseen asiakkaitaan tällä saralla ollenkaan niiden on tanssittava kustantajien pillin mukaan. Kirjakustantajilla olisi ollut mahdollisuus ottaa oppia verkkomusiikkibisneksen virheistä ja viheltää peli auki valmiiksi kestävillä kauppatavoilla, mutta ahneus ei tunnu antavan periksi järjelle. Piratismin pelossa kauppiailta vaaditaan asiakkaiden ylimääräistä kiusaamista ja piraattiversioita huonompien tuotteiden myyntiä. Ei voi kuin toivoa, että kustantajat heräisivät asiakaspalveluhenkisyyteen musiikkibisnestä nopeammin.

On myös melko lyhytnäköistä laskuttaa kuluiltaan oleellisesti halvemmilta e-kirjoista paperikirjojen hintoja. Maksuvalmius pelkistä biteistä itsessäänkin kalliiseen lukulaitteeseen ei ole kovin laajalla yleisöllä sama kuin konkreettisesta kirjahyllyntäytteestä. Toivottavasti kustantajat ymmärtävät kiireisimmiltä e-kirja-faneilta rahat pois kerättyään inhimillistää hintoja eivätkä hukkaa tätä kustannusten alenemisen tuomaa tilaisuutta edistää kulttuurin leviämistä entistä laajemmalle yleisölle.

Erityisen huvittavana nylkyesimerkkinä mainittakoon Akateemisen kirjakaupan myymä DRM-rajoitettu e-kirjaversio kansalliseepoksestamme Seitsemän veljestä. Hintaa tiedostolle tulee 26,90 euroa. Saman jo kauan sitten tekijänoikeuksista vapautuneen teoksen saa Gutenberg-projektin kirjavarastosta täysin ilmaiseksi useammassakin muodossa. Kovakantisena paperipainoksena Akateemisen hinnan ymmärtäisi, mutta tuskin Gummeruksen versio e-kirjasta on aivan näin muikeasti ilmaista laadukkaampi.

Tietoyhteiskuntaa yritetään hallita pelolla

Varsinais-Suomen käräjäoikeus tuomitsi 6.10. vertaisverkkopalvelimen ylläpitäjän satojen tuhansien korvauksiin tekijänoikeusrikoksista. Iso summa teoista, jotka eivät aiheuttaneet osoitettavissa olevaa vahinkoa. Miehen pyörittämä palvelu ei myöskään edes osallistunut tiedostojen jakoon, vaan vain auttoi käyttäjiä viestimään keskenään.

Käräjäoikeus toteaa: ”[Rikosten] voidaan katsoa olevan vahingollisia niiden aikaansaadessa laajamittaisesti välinpitämättömyyden ilmapiiriä lain säädösten ja määräysten noudattamisvelvollisuuden suhteen.”

Jaan oikeusistuimen huolen lainkuuliaisuuden rapautumisesta. Yksittäisen viestinviejän elämän taloudellinen tuhoaminen ei tosin paranna tilannetta. Kohtuuttomilla rangaistuksilla on toki pieni pelotevaikutus, mutta toisaalta lain kunnioitus kärsii pahasti tavallisten ihmisten ristiinnaulitsemisesta.

Oikeus ja kohtuus ovat jääneet tässä pelolla hallitsemisen varjoon niin eduskunnassa kuin oikeustalollakin.

Lordin paheksunta ei osu maaliinsa

Heppoisesti informoitu Lordi ”raivostui Piraattipuolueelle” Iltasanomissa. Lordi on aivan oikein ymmärtänyt, että Piraattipuolue kannattaa musiikin luvattomankin nettijakelun laillistamista, mutta yksinkertaistaa kannan perusteita suorastaan älyllisen epärehellisesti. Ei voi olla saamatta mielikuvaa, ettei hra. Lordi kumppaneineen ole todellisuudessa jaksanut tutustua vastustamaansa asiaan lainkaan, vaan turvautuu yksinkertaisesti refleksiiviseen paheksuntaan.

Se, että vapaa kopiointi on teknisesti mahdollista, on toki ennakkoedellytys laillisuuskeskustelun relevanssille. Varsinaisena argumenttina se on aivan yhtä kehno, kuin Lordi antaa ymmärtääkin — ja siksipä kukaan ei sitä sellaisena käytäkään. Lordi sortuu epärehelliseen retoriseen taktiikkaan laittaessaan koetun vastustajansa suuhun typeryyksiä voidakseen siten helposti ohittaa tämän todelliset argumentit.

Todellisuudessahan kyse on tiivistettynä siitä, että yksityiskopioinnin vapauttamisesta ei ole alalle osoitettavissa olevaa haittaa siinä missä yhteiskunnalliset hyödyt kulttuurin laajemman levinneisyyden ja hyödyntämisen muodossa ovat ilmeiset. Vieläkin oleellisemmin tämä turha kielto ja sen valvonta rapauttaa pahasti kansalaisoikeuksia. Tulilinjalla ovat esimerkiksi sellaiset pikkujutut kuin yksityisyydensuoja, syyttömyysolettama ja sananvapaus. Rangaistukset ja muut seuraamukset eivät myöskään tyypillisesti ole missään suhteessa todellisiin aiheutettuihin vahinkoihin — eikä ihme, eihän tekijänoikeusjutuissa todellisia syntyneitä vahinkoja tarvitse edes osoittaa! — ja hingutaanpa asiassa soveltamaan myös perinteiselle länsimaiselle oikeuskäsitykselle vieraita kollektiivisia rangaistuksia kokonaisten talouksien verkkoyhteyksien (l. perusoikeuden) katkaisun muodossa.

Amenin autovarkausvertaus taas on niin väsynyt retorinen kikka, että se kilpailee eloisuudessa tasaväkisesti miehen maskin kanssa. Argumenttia on vaikea kunnioittaa tarpeeksi formuloidakseen sille jälleen uutta vastausta, joten tyydyn viittaamaan Kaj Sotalan huomioon, että koko väite on keskustelua epäproduktiiviseen suuntaan vievä kehäpäätelmä.

Lordin Tsekkitarinan opetus jää myös hieman epäselväksi. Olisiko ollut parempi, että keikalla olisi ollut 40 ihmistä sen sijaan, että bändiä tuli kuulemaan ihmisiä jäähallin täydeltä? Kuvittelisi, että Lordille edes raha kelpaisi, mutta tällainen faniensa — ja konserttiasiakkaidensa — halveksunta on erittäin kummallista käytöstä.

Pienimuotoisena Lordi-fanina olisin toivonut bändiltä rakentavampaa suhtautumista asioihin. En ole tosin tähän mennessäkään voinut ostaa yhtyeen levyjä tämän levy-yhtiön takia — suurilta levy-yhtiöiltä ostaminen kun on kansalaisoikeuksien vastaisen liikehdinnän tukemista ja sikäli eettisesti arveluttavaa toimintaa. Keikalle olisin saattanut eksyäkin, mutten enää.

Ei kuitenkaan hätää, en ole asiassa paha piraatti. Lordi-materiaalini on nimittäin kopioitu laillisesti kirjaston CD-levyiltä ja digi-TV-lähetyksistä. Patologisenkin legalistisesta näkökulmasta olen siis täysin puhtoinen fani!

Rock on!

Ohjelmistotuotanto ei tarvitse tekijänoikeuksia

Tekijänoikeuskriittiset kannanotot tapaavat usein keskittyä mediateollisuuteen ohjelmistoteollisuuden jäädessä vähemmälle huomiolle. Tämä ei ole sattumaa. Toki perusoikeuksien rapautus ja kansalaisten ajojahdit ovat myös ohjelmistotuottajien taholta tuomittavia, mutta he eivät yksinkertaisesti harrasta tällaisia aktiviteetteja läheskään mediamoguleita vastaavalla innolla. Ainakin osasyy asiaan on selvä: maailman ohjelmistotuotanto ei yksinkertaisesti ole yhtä riippuvainen tekijänoikeuksista kuin nykyinen mediabisnes. Osin tämä johtuu jälkimmäisen harhaisesta tuotekeskeisestä näkökulmasta alalla, jolle palvelukeskeinen lähestymistapa soveltuisi luontevammin. Osin kyse on kuitenkin myös alojen laadullisemmista eroista.

Monille tulee ohjelmistoalan konkretiana mieleen kauppojen hyllyiltä myytävät ohjelmapaketit. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava mielikuva. Suurin osa ohjelmistokehityksestä tapahtuu enemmän tai vähemmän räätälöityjen ratkaisujen parissa. Tämä ohjelmoijien leijonanosan leipäpuu on samalla ohjelmistoteollisuuden osa-alueista vähiten tekijänoikeuksista riippuvainen.

Yritysten sisäinen ohjelmistokehitys omiin tarpeisiin tapahtuu triviaalisti tekijänoikeuksista melko lailla riippumatta. Ilman tekijänoikeuksia tietovuotojen vaikutus mahdollisesti hieman kasvaisi, joskin yrityssalaisuus- ja -vakoilulainsäädäntö tarjoavat haluttaessa tekijänoikeuslaista riippumattomia keinoja puuttua näihin.

Yritysten välisissä tilaustöissä taas ehdot voidaan määritellä sopimusoikeudellisesti tarvitsematta rasittaa koko yhteiskuntaa yksinoikeusjärjestelmillä. Vuotojen vaikutus voi taaskin olla hieman suurempi, mutta yllä mainittujen keinojen lisäksi näihin voidaan osin varautua sopimussanktioilla. Osassa tapauksia palvelun myynti on lisäksi käypä vaihtoehto ohjelmiston itsensä myynnille.

Mutta entäpä ne hyllyltä saatavat ohjelmapaketit? Pelien tapauksessa trendi on aika selvä: ison rahan tuotannot sidotaan yhä enemmän ja enemmän verkkoon. Massiivisten moninpelien tapauksessa sidonta on luonteva: pelaamiseen tarvitaan hyvin ylläpidetyt palvelimet, joihin pääsystä laskuttamalla pelin kehitystyö rahoitetaan. Malli on hyvin palvelukeskeinen, eikä riipu juurikaan lakisääteisistä yksinoikeuksista.

Yksinpelien tapauksessa sidonta muuttuu keinotekoiseksi, mutta silti lopulta teoriassa tehokkaaksi. Toistaiseksi tuottajat ovat soveltaneet lähinnä erilaisia DRM-järjestelmiä vaihtelevalla menestyksellä. Moni peli on saanut runsaasti risuja kehnosti toimivista ja pelaamista estävistä virityksistä, jotka on lopulta helppo murtaa. Toisaalta innovatiivisesti palveluakin DRM:n lisäksi tarjoava Steam näyttäisi porskuttavan hyvin.

Tulevaisuudessa näkisin yksinpelienkin siirtävän varsinaista toiminnallisuuttaan verkkoon pelivalmistajan palvelimille. Pelkän DRM:n voi aina murtaa, mutta kokonaisten pelin osien uudelleentoteuttaminen onkin jo potentiaalisesti kertaluokkia hankalampaa. Kehityskulku ei toki ole pelkästään positiivinen: käytettävyys pakostakin kärsii, ja avoimuuskin lähinnä vähenee entisestään. Vaakakupissa kuitenkin painaa enemmän, ettei peliä sinänsä rehdisti palveluna myyvän bisneksen tarvitse lytätä kansalaisoikeuksia olennaisena osana toimintaansa. Lisäksi trendi tuntuu olevan aika väistämätön: valmistajilla ei yksinkertaisesti ole luottamusta tekijänoikeusjärjestelmän toimintaan – ja syystäkin.

Mitä tulee pienemmän rahan indie-tuotantoon, näiden kustannukset on mahdollista kattaa ihan vain kunniajärjestelmällä — joka on käytännössä tilanne nytkin! Hyvät pelit hyvällä markkinoinnilla voivat kerätä kohtuullisesti rahaa lyhyessäkin ajassa. Esimerkiksi The Humble Indie Bundle-kampanja keräsi tekijöille ja valikoiduille hyväntekeväisyysjärjestöille yli miljoonan parissa viikossa, eivätkä pelit edes olleet enää uusinta uutta.

Mutta entäpä hyllyjen hyötyohjelmat? Peruskäyttäjän varusohjelmistotarpeen voi jo nykyisellään täyttää lähes kokonaan vapailla (ja epävapailla mutta ilmaisilla) ohjelmistoilla, joten suljettujen ja maksullisten vaihtoehtojen melko pieni tuotannonala ei ole yhteiskunnallisesti järin tarpeellinen. Vapaiden ohjelmistojen kiihtyvälle kehitykselle tekijänoikeudet eivät taas ole kovin oleellisia. Ns. copyleft-ohjelmistot toki käyttävät hyväkseen tekijänoikeuslakia varmistaakseen johdannaisteostenkin vapauden, mutta moni vapaa projekti pärjää varsin hyvin muutenkin. Muutosten suljettuna pitäminen on usein jo käytännön syistä huono idea, ja onpa hyvä mainekin kehittäjäpiireissä eduksi.

Jäljelle jäävät lähinnä ammattilaisohjelmistot erikoistuneisiin tarpeisiin, joita ei vapailla ohjelmilla saada riittävän hyvin tyydytettyä kovin lähitulevaisuudessa. Niiltä osin kuin näitä ei helposti muuta palvelupohjaisiksi, Piraattipuolueen 5-10 vuoden kaupallisen yksinoikeuden malli kattaisi nykymuotoisen teollisuuden tarpeet varsin hyvin. Kokonaistehokkuuden kannalta parempi ratkaisu saattaisi silti olla jopa strategisten alojen vapaiden ohjelmistojen kehittäminen tai ostaminen julkisen sektorin taholta. Tämä kun vähentäisi ohjelmistoalalla yleistä pyörien uudelleenkeksimistä, yhteensopivuusongelmia sekä niistä johtuvia usein tarkoituksellisia markkinahäiriöitä. Lisäksi vapaiden ohjelmistojen saatavuus helpottaisi kilpailua niitä käyttävillä aloilla.

Tekijänoikeudet etenkään nykylaajuudessaan eivät siis ole erityisen tärkeitä ohjelmistotuotannolle. Toki moni tämänkin alan tekijä on yksinoikeuksiinsa kiintynyt, vaikka lobbaus- ja ajojahtimääristä päätellen selvästi mediapuolta vähemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tekijänoikeusjärjestelmän rapistuminen uhkaisi osaavan ohjelmoijan leipäpuuta tai ohjelmistotuotannon tulevaisuutta.

Oikeusvaltion rapauttamisesta rahan takia

Mediateollisuuden ajamia oikeusmurhia ja kansalaisoikeuksien kavennuksia puolustetaan usein toteamalla, että muuten kukaan ei maksaisi mistään bittimuodossa saatavasta mitään, ja koko alalta tekijöineen lähtisi leipäpuu alta.

Vahvassa muodossaan väite on toki absurdi. Nykytilanteen tunnustaminen laillistamalla (Piraattipuolueen mallin tapauksessa konservatiivisesti epäkaupallinen) tiedostonjakaminen ei juurikaan sitä muuttaisi. Nytkin piraatit — jotka siis eivät lähtökohtaisesti anna nykyisen korruptiolain haitata toimiaan — ovat parhaita kulttuurituotteiden asiakkaita. Jotta asia olisi päivänselvä, ihmiset todetusti maksavat jopa laillisesti ilmaiseksi saatavilla olevan materiaalin tuottajille.

Voitaisiin toki vängätä, olisivatko mediateollisuuden tulot suuremmat (vai pienemmät) ilman tiedostonjakoa. Tällainen keskustelu on kuitenkin lähinnä akateemista. Minkään alan tulot eivät pysy ikuisuuksia samana muuttuvassa ympäristössä. Tiedostonjako taas on tullut jäädäkseen, eikä sitä voida kitkeä millään muulla kuin Orwellin visioihin yltävällä tai ne ylittävällä poliisivaltiolla. Siksipä mediateollisuus toki onkin innokkaasti, osin jo onnistuneestikin, järjestämässä meille esimerkiksi seuraavanlaisia herkkuja:

  • Rangaistuksenomaiset, syntipukkeja taloudellisesti rampauttavat ”hyvitykset” uhrittomista rikkeistä
  • Samaisista rikkeistä myös Suomessa jo perusoikeudeksikin tunnustetun nettiyhteyden katkaisu, täten eristäen uhrit sosiaalisesta piiristään ja tietoyhteiskunnan palveluista — huolimatta myös siitä, että yhteyden katkaisu on usein oikeusvaltiolle vieras kollektiivinen rangaistus kaikille saman talouden asukkaille
  • Syyttömyysolettaman rapauttaminen yhdistettäessä esimerkiksi IP-osoite henkilöön perusteettomalla varmuudella.
  • Riippumattomien tutkijoiden ja tuomioistuimien poistaminen mediateollisuuden pelottelukirjekampanjoiden tieltä
  • Sananvapausrajoitukset koskien esimerkiksi niinkin kamalaa teknistä tietotaitoa kuin DVD-levyjen sisällön saattamista katselukelpoiseksi
  • Viestin välittäjän vastuuvapauden rapauttaminen niin verkkopalveluiden kuin jopa pelkän tietoliikenneyhteyden tarjoajankin osalta
  • Laittomasti levitettävään tietoon viittaamisenkin sanktiointi
  • Laajamittainen kansalaisten keskinäisen kommunikaation valvonta, mieluiten toki suoraan velvoittaen yhteydentarjojat tähän

Näitä toimia ei yksinkertaisesti voi puolustaa ”no mutta kun muuten media-ala ei tienaisi yhtä paljon rahaa kuin ennen”-argumentilla vastustamatta samalla koko oikeusvaltion ideaa. Argumentti edustaa täysin edesvastuutonta ja häikäilemätöntä ajatusmallia, jossa koko yhteiskuntamme peruspilarit ovat rapautettavissa yhden, viime kädessä epäoleellisen teollisuudenalan voittojen maksimoimiseksi. Vaikka oletettaisiinkin, että koko ala olisi tuhon partaalla ilman perusoikeuksien systemaattista tuhoamista, ainoa eettisesti puolustettavissa oleva ratkaisu sen työntekijöiltä olisi vaihtaa alaa, ei osallistua tuhoamiseen.

Todellisuudessa vaihtoehdot eivät onneksi ole näin mustavalkoisia. Niiden alan työläisten, jotka eivät halua osallistua oikeusvaltion tuhoamiseen, kannattaisi kuitenkin julkisesti irtisanoutua teollisuutensa lobbauksesta, ja painostaa alan edustusjärjestöjä kestävämpään kehitykseen. Muutoin ”edustajanne” likaavat kyllä mielellään kätenne puolestanne.

PS: Koska tekijänoikeuden suhde ohjelmistoteollisuuteen eroaa havaittavasti mediateollisuuden tapauksesta, käsittelen ko. aihetta erikseen tulevassa artikkelissa.

Oikeus, moraali ja kulttuurin tulevaisuus

Korkein oikeus on päättänyt, että joukko nuoria harrastelemassa verkkoliikenteen parissa aiheuttamatta mitään osoitettavissa olevaa haittaa kenellekään on niin paha mörkö, että rangaistuksenomaisesti heidän on maksettava satunnaisille mediateollisuuden edustajille yhteensä satoja tuhansia euroja hyvityksiksikin kutsuttuja suojelurahoja.

Oikeuden mielivaltaista laintulkintaa ja päätöksen seurauksia Suomen tietoyhteiskuntakehitykselle on jo reposteltu Turre Legalin blogissa, oikeusavustajan haastattelussa ja Piraattipuolueen lehdistötiedotteessa. Itse keskitynkin täten enemmän asian moraalisiin aspekteihin ja implikaatioihin kulttuurintuotannon tulevaisuudelle.

Mikään uusi teknologia tähän asti ei ole onnistunut mediateollisuuden jatkuvasta voivottelusta huolimatta tappamaan sitä. Nykyiset jatkuvat oikeusjutut nuoria harrastelijoita vastaan sen sijaan vieraannuttavat asiakaskuntaa eivätkä edistä teollisuudenalan elinkelpoisuutta. Jos teollisuus itse ei kykene muuttumaan nykyisestä esikoisiamme alttarillaan uhrattaviksi vaativasta seitsenpäisestä lohikäärmeestä positiiviseksi yhteiskunnalliseksi voimaksi, on sen kuolema jopa toivottava. Ehkäpä kivulias kulttuurialan uudelleensynty tuhkasta onkin ainoa tie perusoikeuksia kunnioittavaan kulttuurituotantoon.

Jos tähän asti joudutaan kuitenkin menemään, ehtii nykymuotoinen mediateollisuus vielä vetää koko kulttuurituotannon imagoa yhä syvemmälle lokaan mukanaan. Tämä ei ole hyväksi kenellekään, kaikkein vähiten tuottaville taiteentekijöille. Toisin kuin mediamahdit haluaisivat kaikkien uskovan, eivät he saa pohjimmiltaan leipäänsä tekijänoikeuksista, vaan siitä, että ihmiset ovat kuin ovatkin valmiita maksamaan heille palveluistaan. Yleisöään suoraan tai edustajiensa välityksellä lyövä taiteentekijä ei pitkällä tähtäimellä tee itsellensä hyvää.

Alan hallitumman muutoksen, jos se vielä on mahdollista, on selvästi lähdettävä tekijöistä. Jonkin verran tällaista liikehdintää jo onkin, mutta todelliseen rakennemuutokseen on vielä pitkä matka. Peräänkuuluttaisinkin kulttuurintuotantoon osallistuvia tahoja – taiteilijoita, laulajia, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, säveltäjiä, tuottajia – tuomitsemaan teollisuuden tavallisiin ihmisiin kohdistamat voimatoimet julkisesti. Hiljainen vastustus ei riitä: alan etujärjestöt laajalti tulkitsevat tämän päinvastoin hiljaiseksi hyväksynnäksi propagandassaan, jota poliitikot lusikoivat sellaisenaan innolla. Valitettavasti tässä tapauksessa jos et ole yleisösi tallomista vastaan, sinun katsotaan usein olevan sen puolella.

Kaikilla taiteentekijöillä ei ole käytännön mahdollisuutta tekemiensä sopimusten takia halutessaankaan tuoda ilmi edistyksellisiä mielipiteitään julkaisemalla teoksiaan samantien avoimilla lisensseillä, joten ehkäpä voisi olla hyödyksi luoda jonkinlainen ”sympaattisen taiteilijan teos”-merkki tai -lista. Olisi mukavaa pystyä helposti tunnistamaan tekijät, joita voi tukea rahoittamatta samalla kansalaisoikeuksien vastaista lobbausta, kiristyskirjeiden lähettelyä ja satunnaisten syntipukkien ristiinnaulitsemista oikeudessa.

Nimittäin nykyisellään laiton kopiointi on todellakin myös moraalikysymys: maailman kulttuurillisen rikkauden jakaminen on vain solidaarista, kun taas monen kulttuurituotteen laillisesta ostamisesta jää likainen olo.