Tietoverkkojen käyttäjien oikeudet: haasteet EU-tasolla

Anna Mikkolan vieraskirjoitus, julkaistu 30.10.2008.

Syyskuussa Euroopan parlamentti hyväksyi uuden telemarkkinapaketin. Kyseessä oli niin sanottu ensimmäisen lukemisen hyväksyntä, jonka jälkeen paketti lähtee vielä neuvostoon pompahtaakseen mahdollisesti takaisin parlamentin toiseen lukemiseen, mikäli jäsenmaiden ministerit eivät parlamentin muotoiluja hyväksy. Suomea kyseisessä ministerineuvostossa edustaa viestintäministeri Suvi Lindén.

Telemarkkinapaketin valmisteluprosessi paljasti kipeällä tavalla muutamia oleellisia tosiasioita tietoverkkojen käyttäjien oikeuksien turvaamisesta EU-tasolla.

Jos alkuperäinenkin komission esitys oli painotuksiltaan vääristynyt, oli sitä myös parlamentin hyväksymä muoto. Tekijänoikeuslobbarit työskentelivät parlamentaarikkojen kimpussa armottomasti saadakseen uuteen lainsäädäntöön välttämättöminä pitämänsä nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön laajennukset – käyttäjien oikeuksien kustannuksella.

Paketin lähtökohta oli väärä: lähdettiin liikkeelle teollisuuden eduista ja linkitettiin se suoraan Euroopalle välttämättömän uuden innovaation edistämiseen. Sen sijaan mielestäni lähtökohdan olisi pitänyt olla käyttäjien oikeuksien määrittely ja niiden turvaaminen.

Euroopan tietosuojavaltuutettu esitti asiaa koskeneessa raportissaan huolensa siitä, että uusi lakipaketti saattaa jättää oven auki palveluntarjoajien toimesta tehtävälle internetin laajamittaiselle monitoroinnille tekijänoikeusrikkomusten havaitsemiseksi. (Linkki, erityisesti kohdat 31-36.)

Ranskalais-saksalainen käyttäjien oikeuksia ajava La Quadrature du Net puolestaan piti mekkalaa siitä, että Ranska on ajamassa EU-tasolle niin kutsuttua kolmen kerran sääntöä (three strike approach), jossa palveluntarjoajat saisivat kahden varoituksen jälkeen katkaista tekijänoikeusrikkomuksiin syyllistyneen käyttäjän yhteyden.

Euroopan parlamentista neuvoston käsittelyyn lähti ehdotuksen laimennettu versio, johon oli lisätty muutama maininta kansalaisten perusoikeuksista ja tuomioistuimen roolista kaikissa vakavissa toimenpiteissä. Silti tämä laimennettukaan versio ei tietosuojavaltuutetun esittämällä tavalla suoraan kiellä verkon laajamittaista monitorointia.

Lisäksi laimennettuun versioon jäivät operaattoreille suunnatut velvoitteet rohkaista käyttäjiä ”laillisen sisällön” käyttöön. ”Laillinen sisältö” on termi, jota en aikaisemmin ole lakitekstissä nähnyt, ja joka saman tien heittää tietoverkon neutraaliuden käsitteen romukoppaan.

Omalla tavallaan samaa käyttäjien kontrollointiin keskittyvää filosofiaa heijasteli jonkinmoista kohua herättänyt virolaisparlamentaarikko Marianne Mikon mietintö, jossa blogeille ehdotettiin laatumerkintöjä ja kirjoittajien taustojen selvittämistä.

Teollisuudelle ja poliitikoille on valtavan hankalaa käsitellä sitä tosiseikkaa, että informaatioyhteiskunnassa kuka tahansa voi olla sisällöntuottaja. Asian vaikeus piilee mielestäni kahdessa seikassa.

Ensinnäkin perinteinen media on hallittavampi asia. Tällä en välttämättä tarkoita kontrolloitavaa, vaan vähemmän pirstaloitunutta. Vaikka tekijänoikeusteollisuus onkin jähmettynyt kiinni vanhakantaiseen sisällöntuotantomalliin, ja näin preferoi käyttäjien laajempaa kontrollia, monen poliitikon mielessä asia yhdistyy myös selkeästi verkon ja siellä toimimisen käsittämättömyyteen.

Toiseksi yksi aikamme suuri yhteiskunnallinen muutos on siirtyminen rahan tuottamisesta tavaroilla rahan tuottamiseen tiedolla ja kyvyillä. Sisällöntuotanto on siis myös suuri taloudellinen kysymys, jossa yhteiskunnilla on voitettavaa ja hävittävää siinä missä teollisuudellakin.

Monelle nettiaktiiville verkon reguloiminen eli sääntely laeilla on itsessään kirosana. Monet ovat sitä mieltä, että täysin regulaation ulkopuolelle jätetty verkko toimisi ihanteellisen markkinatalouden sääntöjen mukaan, ja kysynnän ja tarjonnan laki pitäisi huolen käyttäjien oikeuksista. Ymmärrän tätä näkökantaa, mutta en pidä sitä realistisena.

Läheskään kaikki käyttäjät eivät ole hyvin perillä omista oikeuksistaan ja vaihtoehdoistaan, saati mahdollisuuksistaan verkossa. Verkkomaailma on ajat sitten lopettanut olemasta kohtuullisen rajoittuneen asialle omistautuneen ryhmän maailma.

Teoriassa reguloimaton verkko tarkoittaa palveluntarjoajien rajoittamatonta valtaa siltä osin kun käyttäjillä ei ole tietoja tai taitoja sitä vastustaa. Käytännössä fyysisessä maailmassa olemme huomanneet, että ainoa tapa todella taata kansalaisten oikeudet on kirjata ne sitoviksi velvoitteiksi lakiin.

Toisekseen verkossa tapahtuvan toiminnan taloudellinen merkitys yhteiskunnille tarkoittaa väistämättä sitä, että valtiot ja poliitikot kokevat nyt ja tulevaisuudessa tarvetta asettaa sille sääntöjä.

Kun poliitikot haluavat laatia sääntöjä, ja laativat niitä tekijänoikeus- ja teollisuuslobbareiden näkökulmasta, ei ole poliittista realismia vaatia reguloimattomuutta. Sen sijaan on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia ne säännöt ovat. Hyvä esimerkki mielestäni positiivisesta regulaatiosta EU-tasolla on matkapuhelinoperaattoreille asetetut katot roaming-hinnoissa. Näihin operaattoreille asetettuihin rajoituksiin on tulevaisuudessa tulossa laajennuksia ja tiukennuksia.

EU:n on siis mahdollista ajaa käyttäjän ja kuluttajan oikeuksia, ja tehdä niin sangen tehokkaasti. Tämä jo siksikin, että sisämarkkinasäännöt ovat EU:n lainsäädännön ydin. Silloin kuluttajien oikeudet ja suoja ovat yksi EU:n vahvinta lainsäädäntöaluetta. Juuri siihen on verkon käyttäjien oikeuksia ajavien kansalaisliikkeiden iskettävä.

Anna Mikkola työskentelee europarlamentaarikko Esko Seppäsen (vas) avustajana Brysselissä ja on Vasemmistonuorten ehdokas kesäkuun 2009 europarlamenttivaaleihin. Ellei toisin erikseen mainita, vieraskirjoittajien kannat edustavat vain heidän omia henkilökohtaisia kantojaan, eikä heillä ole kytköksiä Piraattipuolueeseen.

Vieraskirjoituksia pyritään julkaisemaan kerran viikossa aina torstaisin. Aiemmat vieraskirjoitukset ovat saatavilla arkistoista. Muita halukkaita vieraskirjoittajia pyydetään ottamaan yhteyttä.

Vaalipiireihin lisää edustajia

Viime yhdistyksen kokouksessa nousi pohdinnan aiheeksi nykyinen tilanne Vaalipiirien edustajien suhteen. Vaalipiirin edustajat löytyvät nyt n. puolesta maan vaalipiireistä, tavoitteeksi asetimme jokaiseen vaalipiiriin saatavaksi n. kaksi edustajaa.
Mikäli vaalipiiristä ei löydy kun yksi selkeä keskus, siellä voi yksi riittää, useimpien vaalipiirien alueella kuitenkin on useampikin suuri kaupunki joiden väliä ei ole kannattavaa reissata jokaisen vaalipiirin kokouksen/tapaamisen myötä. Tällöin on mahdollista helposti pitää omat tapaamisensa eri kaupungeissa.

Nyt tarvitsemme siis lisää aktiivisia ihmisiä järjestelemään paikallistoimintaa, käytännössä vähintään yksi jokaiselle vaalipiirille mahtuu vielä mukaan.
Vaalipiirin edustajan tehtäviin kuuluu mm. organisoida paikallistoimintaa, järjestää paikallisia tapaamisia, ennen vuotta 2011 piiriyhdistyksen perustaminen sekä vaalipiirin ja puoluehallituksen välisen tiedon välittäminen. Tavoite on myös että vaalipiirien edustajat kuuluisivat Eurovaalityöryhmään, eurovaalikampanjat ym. paikallisesti toteutettavat toiminnat ovat helpointa edustajan kautta välittää paikallisille jäsenille.
Mikään ylläolevista ei ole välttämätöntä kuulua tehtäviin, mutta ne ovat ensisijaisesti vaalipiirin edustajan tehtäviä ellei vaalipiirissä ole tehtäviä delegoitu jonkun muun vastuulle. Piiriyhdistyksen perustamisesta myöskään ei kannata vielä huolehtia, sillä tähän kuten kaikkeen muuhunkin toimintaan saa tarvittaessa apua, kyse on vain paremminkin siitä että vaalipiirin edustajan avulla yksittäisetkin ihmiset saavat paremmin asiansa kuuluviin, sekä jotta toimintaa saadaan aktivoitua maanlaajuisesti.

Seuraavista vaalipiireistä löytyy ennestään edustajat, mutta jokaiseen vaalipiiriin otetaan mielellään vähintään yksi edustaja lisää:

Helsinki: Kaj Sotala
Varsinais-Suomi: Jussi Valonen
Häme: Pasi Palmulehto
Satakunta: Carl E. Wahlman
Pirkanmaa: Harri Kivistö
Pohjois-Karjala: Aapo Lehtinen
Oulu: Vikke Matikainen
Keski-Suomi: Jyri Hämäläinen

Tehtävä on vastuullinen eikä sitä tule ottaa kevyesti, muttei myöskään hiuksia nostattavan vakavasti. Mikäli tehtävä kiinnostaa, siinnä kyllä avustetaan tarvittaessa, sekä tarkoituskin on, että vaalipiirin edustaja jakaa vastuuta myös paikallisille aktiivisille jäsenille.
Mikäli tehtävä kiinnostaa, ilmoittauduthan suoraan puolueen foorumilla oman vaalipiirisi alueella. Lisätietoja saat myös foorumilla kysymällä tai suoraan sähköpostitse osoitteesta pasi piste palmulehto at piraattipuolue piste fi.

Lisää keskustelua asiasta puolueen foorumilla omassa ketjussaan.

Välttäkää sähköistä äänestystä!

Äänestyspaikalla tapahtuvaa sähköistä äänestystä kokeillaan Suomessa ensi kerran Karkkilassa, Kauniaisissa ja Vihdissä. Alankomaat sen sijaan on jo ehtinyt luopua siitä. Sen luotettavuudessa on vakavia ongelmia.

Nykyisessä vaalijärjestelmässä kilpailevien puolueiden edustajat laskevat äänet kahdesti. Manuaalisessa laskennassa ei voi tapahtua suuria laskuvirheitä, ja vaalituloksen merkittävä väärentäminen edellyttäisi laajaa puoluerajat ylittävää salaliittoa. Ääntenlaskutapa on jokaisen kansalaisen ymmärrettävissä.

Sähköisessä äänestyksessä kone laskee äänet automaattisesti. Kukaan ei pysty näkemään ääntenlaskuprosessia, sillä on aivan eri asia mitä kone näyttää tekevän ja mitä se oikeasti tekee. Pienikin koodausvirhe voi aiheuttaa olennaisen vääristymän vaalitulokseen. Koska laskentaohjelmiston lähdekoodi on liikesalaisuus ja sitä pääsevät tutkimaan vain harvat, virhe voi jäädä pitkäksi aikaa havaitsematta. Vaalituloksen väärentämiseen tarvittaisiin vain muutama koodaustaitoinen ihminen. Sähköistä ääntenlaskentaa on monimutkaista hahmottaa, ja se vaatii valtavan määrän yksityiskohtaisia varotoimia.

Sähköisessä äänestyksessä koneeseen on vain luotettava täydellisesti. Tarkistuslaskenta ei ole mahdollinen, koska Suomessa ei ole otettu käyttöön paperivarmannetta, jonka äänestyskone tulostaisi ja jotka voitaisiin tarvittaessa laskea käsin. Mitä tehdään, jos jälkeenpäin huomataan useiden peräkkäisten vaalien tuloksen olleen virheellinen? Mitä jos äänestyskoneet reistailevat yhteiskunnallisesti epävakaassa tilanteessa? Mitä jos tulee aika, jolloin oikeusministeriön virkamiehiin ei voidakaan luottaa?

Yhdysvalloissa on paljon kokemusta sähköisistä äänestyskoneista. Monissa vaaleissa on ollut epäselvyyksiä, jotka ovat olleet omiaan nakertamaan koko poliittisen järjestelmän uskottavuutta. Ei ole mitään syytä olettaa, etteivät Yhdysvaltain kokemukset voisi toistua Suomessa.

Piraattipuolue toteaa, että sähköinen äänestys ei tuo mitään olennaista lisäarvoa vaalijärjestelmään. Jos kokeilua kuitenkin halutaan laajentaa, vähimmäisvaatimuksia ovat:

a) äänestäjä saa uurnaan tiputettavaksi paperivarmenteen, joita voidaan tarkastaa pistokokein tai laskea vaalitulos kokonaan uudelleen (ETYJ ja Euroopan komissio suosittelevat paperivarmistusta);

b) vaaliohjelmistot ovat vapaata lähdekoodia.

Jos kansalaiset innostuvat äänestämään sähköisesti nyt, ongelmiin ei ehkä puututa lainkaan. Välttämällä sähköistä äänestystä kansalaiset voivat nostaa esiin vaatimukset sähköisen äänestyksen luotettavuuden parantamisesta. Piraattipuolue ry suosittelee pidättäytymään sähköisestä äänestyksestä kunnes sen luotettavuus on riittävällä tasolla. Perinteistä paperiäänestystä Piraattipuolue suosittelee lämpimästi!

Tämä kannanotto hyväksyttiin Piraattipuolue ry:n ylimääräisessä kokouksessa Jyväskylässä 18.10.

Effi ry:n sähköäänestys-FAQ
ETYJ:n vaalitarkkailuopas, s. 44 (paperivarmentamaton sähköinen äänestys on listattu ”mahdolliseksi ongelmaksi”)

Copy Encouraged – musiikin tekemistä toisin

Ville Könösen (Blanket) vieraskirjoitus, julkaistu 23.10.2008.

Vieraskirjoitusten tahti hidastuu tästä lähtien yhteen viikossa, joka torstaisin.

Perustin Blanket-yhtyeen vuonna 1998 kolmen ystäväni kanssa. Kymmenessä vuodessa olemme kolunneet Helsingin ja lähialueiden perussoittopaikat ja käyneet läpi suurimman osan pienten kotimaisten rock-bändien tavanomaisista vaiheista. Ensimmäisten demojemme jälkeen levy-yhtiöt eivät – hyvästä syystä – tarjonneet meille levytyssopimuksia ja perustimme oman levymerkin, Independent Fruit Companyn, jonka kautta julkaisimme omaa musiikkiamme paikallisesti omilla rahoillamme.

2000-luvulla musiikin luvattoman internet-levityksen yleistyttyä EMI:n lanseeraama kopiointisuojauskonsepti ”Copy Controlled Technology” tuntui monesta tyhmältä idealta. Oma kokemukseni musiikin kopioinnista musiikin tekijänä ja kuluttajana oli pelkästään positiivinen; olin vihdoin onnistunut haalimaan netistä lempiyhtyeitteni harvinaiset raidat ja vain Jenkeissä julkaistujen sinkkujen b-puolet. Mietin viimeisiä levyostoksiani ja huomasin että usein olin saanut kavereiltani ks. levystä poltetun kopion tyyliin ”tsekkaa tää, tää on hyvä” tai vähintään olin kuunnellut mp3:n etukäteen netistä ennen ostopäätöstä.

Henkilökohtaisesti minulla oli paljon hyviä kokemuksia shareware-softasta ja kädestä-käteen-tyyppisestä ruohonjuurimarkkinoinnista. Opiskeluaikoinani vältin muutamana kesänä kesätyöt shareware-softastani saaduilla tuloilla ja pystyin keskittymään tennis-rankingini kehittämiseen. Kirjoittelin vastavedoksi tälle kopiosuojausteknikalle ”Copy Encouraged Technologyn”; konseptin jonka CD-levyt soisivat kaikissa soittimissa ja joiden biisejä saisi – tai jopa pitäisi – levittää netissä. Periaatteessa sama kuin tietokonesoftan shareware-konsepti, mutta musiikille. Vain levy puuttui. :)

Kun Blanket-yhtyeeni aloitti esikoislevynsä ”This is the New Wave of Political Rock” äänittämisen, halusimme tehdä monia asioita toisin. Soitin Teostolle ja juttelin innoissani ”Copy Encouraged” -konseptista, mutta vastaanotto oli jäätävä. Irtisanoimme asiakkuutemme Teostosta ja päätimme laittaa levyn yhteyteen erilliseen pahvikoteloon valmiin kopion, jonka voisi antaa kaverille tai lähettää sukulaisille. Haaveilimme jopa seuraavamme mihin levyn kopiot päätyisivät, mutta resurssimme loppuivat kesken. Lisensoimme levyn Creative Commonsin by-nc-sa -lisenssillä ja sovelsimme bisnesmalliamme, jossa musiiikki itsessään ei ole kauppatavara, vaan promootioväline jolla yritämme saada enemmän ihmisiä kiinnostumaan bändistämme, tulemaan keikoille ja ostamaan bändin t-paitoja – ja tietenkin levyn fyysisiä kopioita.

Nyt reilu vuosi levyn ilmestymisen jälkeen, voi arvioida että onnistuimme tavoitteissamme ihan tyydyttävästi. Myymättömiä levyjä on treenikämpän nurkassa vielä laatikoittain, mutta odotettua hiljaisempi myynti kertoo todennäköisesti enemmän levyllä olevan musiikin kuin markkinointikonseptin puutteista. Levyn tekeminen oli meille niin iso projekti itsessään ettei sen aktiiviselle promotoimiselle enää riittänyt energiaa.

Kun musiikin jakelu siirtyy yhä enemmän digitaaliseksi, ero tietokonesoftan ja musiikin jakelun välillä kapenee. Siksi on yllättävää että erilaisia tietokoneohjelmien myyntitapoja ja lisenssimalleja on melkein yhtä paljon kuin ohjelmiakin, mutta musiikkia lähes yksinomaan jaetaan edelleen levyinä tai yksittäisinä kappaleina rahaa vastaan. Softamaailmassa kuitenkin toimivat sulassa sovussa satojen tuhansien eurojen tietojärjestelmät ja ilmaiset yhden asian pienohjelmat. Pienelle toimijalle, jolla ei ole markkinointibudjettia tai jakelukanavia, on usein taloudellisestikin järkevämpää antaa softa ilmaisjakeluun ja yrittää kasvattaa asiakaskuntaa sitä kautta. Tuottoa voi sitten halutessaan yrittää tehdä välillisillä keinoilla, myyden tukipalveluja tai softan lisäominaisuuksia tai jopa mainoksia.

Karkeimmin tämä ero softan ja musiikin välillä tuli vastaan väännössämme Gramexin kanssa. Teoston sopimuksen voi irtisanoa, eikä Teosto sen jälkeen määrittele teoksesi lisensointihintaa. Toisin on Gramexin kanssa; lain mukaan Gramexilla hallinnoi kaikkien kaupallisesti julkaistujen äänitteiden julkista esittämistä eikä sen vaikutuspiiristä pääse vaikka haluaisi. Halusimme antaa eräälle nettiradiolle levymme ilmaiseksi soitettavaksi vaikka öisin kun muuta ohjelmaa ei ole. Heille vähemmän hiljaisuutta, meille enemmän soittoaikaa radiossa. Kaikesta soitetusta musiikista olisi kuitenkin pitänyt maksaa normaali listan mukainen korvaus Gramexille huolimatta siitä että me emme korvausta halua emmekä ole missään sopimussuhteessa Gramexiin. Olimme siis tämän julkisen esittämisen suhteen samalla viivalla Coldplayn ja Metallican kanssa, jota emme monellakaan mittarilla ole. Softamaailmassa vastaavaa olisi että sadan euron ongelmaan pitäisi ostaa tuhannen euron softa, kun niiden lisensoinnista vastaisi lain osoittama instituutio eikä tekijä itse voisi määritellä teoksensa myyntihintaa kuluttajalle.

Olemme pieni bändi, jolle soittaminen on rakas harrastus. Harrastukseemme uppoaa enemmän rahaa kuin sieltä tulee takaisin. Siksi on ollut helppoa antaa musiikkimme vapaasti kopioitavaksi, kun se ei muuta taloudellista tilannettamme mihinkään. Jos joku katsoisi levymme olevan tyhjän cd:n ja kopioimisvaivan arvoinen, olisi se meille jo pieni voitto itsessään. Ja rehellisyyden nimissä musiikkimme julistaminen vapaasti kopioitavaksi on ollut yhtä paljon yritys saada ilmaista julkisuutta kuin vilpitön pelin avaus jähmettyneelle musiikkibisnekselle.

Lisätietoja: Blanket, Copy Encouraged.

Ville Könönen on Blanket -yhtyeen kitaristi ja laulaja. Ellei toisin erikseen mainita, vieraskirjoittajien kannat edustavat vain heidän omia henkilökohtaisia kantojaan, eikä heillä ole kytköksiä Piraattipuolueeseen.

Vieraskirjoituksia pyritään julkaisemaan kerran viikossa aina torstaisin. Aiemmat vieraskirjoitukset ovat saatavilla arkistoista. Muita halukkaita vieraskirjoittajia pyydetään ottamaan yhteyttä.

Onko musiikin tiedostokaupalla tulevaisuutta?

Antti Peisan (The Ground) vieraskirjoitus, julkaistu 20.10.2008.

Minä uskon näin. Minä tosin tienaan leipäni myymällä musiikkia tiedostoina, joten pakkohan minun on uskoa. On helppo kuitenkin väittää, että kun tiedostojen jakaminen entisestään yleistyy ja helpottuu, niin kukaan ei enää maksa musiikista. Jos jostain maksetaan, niin se on hienosta CD- tai vinyylipakkauksesta, jotka nekin kiinnostavat vain tosifaneja ja keräilijöitä. Toisaalta taas maksullisten latauspalveluiden suosio kasvaa tälläkin hetkellä globaalisti 40% vuosivauhtia. Yhdysvalloissa on päästy jo lähes kokonaan DRM:n kiroista eroon, ja on vain ajan kysymys, kun kopiosuojaamattomat kaupat tulevat rytinällä eurooppaan.

Digitaalisen musiikin myymisessä on ennenkaikkea kyse palvelusta. Pitää tarjota hyvä valikoima sekä käyttöliittymä joka auttaa kuluttajaa löytämään kiinnostavaa musiikkia ja on kaiken lisäksi vaivaton käyttää. Jos tällaisen palvelun voisi rakentaa siten, ettei kukaan maksa itse musiikista (ajattele Last.fm, josta saisi ladattua jokaisen biisin tai Mikseri.net, jossa olisi mukana isotkin artistit), niin sehän olisi kuluttajalle hieno asia. Mutta olisiko kauan?

Jos musiikilla ei ole hintaa, niin silloin juuri ne tahot jotka musiikin ovat tehneet ja maksaneet (yleensä artisti ja levy-yhtiö), jäävät ilman korvausta. Musiikin julkaisemisesta tulee nopeasti kannattamaton bisnes. Musiikkipalvelun ylläpitäjä varmasti ansaitsisi hyvin mainoksilla (kuten Torrent-sivustotkin nyt mainoksillaan), mutta syntyisikö jatkossa enää laadukasta ammattimaisesti tuotettua uutta musiikkia? Musiikia myydään ennen kaikkea yksityishenkilöille ja jos heillä on oikeus ladata ilmaiseksi kaikki musiikki – miksi ihmeessä kukaan tuhlaisi rahojaan uuden musiikin julkaisemiseen? Ei ainakaan bisneksen vuoksi.

Mutta ollaanko musiikkibisneksessä tällä hetkellä oikeasti valtavassa kriisissä? Äänitealan kokonaismarkkinat olivat vuonna 2005 98 miljoonaa euroa, kun taasen vuonna 2006 jopa hivenen korkeampi 99 miljoonaa euroa. Markkinat eivät siis laske Suomessa hurjaa vauhtia. Globaalisti digitaalisen musiikin myynti nousee 40% vuosivauhtia, mutta se ei riitä kattamaan CD-myynnin jyrkkää laskua. Itse näen tilanteen niin, että Suomessa useimmat musiikin kuluttajat pysyvät CD-levyissä, koska kunnollista laillista vaihtoehtoa digipuolella ei vielä ole (toki fyysisellä formaatilla on paljon ystäviä, nyt ja jatkossakin). Todennäköisyys todelliseen kriisiin on, jos laillisia digitaalisia musiikkikauppoja ei saada Suomessa pian kuluttajia miellyttävälle tasolle.

iTunes on jo nyt Yhdysvaltojen suurin musiikin myyjä. Siellä valitaan biisit ja levyt jotka itselleen haluaa ladata – maksetaan ja nautitaan musiikista. Sen voi nähdä digimusiikkikaupan perinteisenä mallina ja se toimii. Suomessa ei ole (onneksi) iPodien ylivaltaa, joten iTunesin kopiosuojaukset ovat täällä Yhdysvaltoja isompi jarru. Tarvitsemme vain parempia, edullisempia ja kopiosuojaamattomia musiikkipalveluita, jotta bisnes saadaan Suomessa oikeasti jaloilleen. On hienoa, että pohditaan uusia tapoja kuluttaa musiikkia, mutta haluan kuitenkin muistuttaa, ettei sitä perinteistä a la carte -malliakaan ole vielä Suomessa onnistuneesti totetutettu. Se on kuitenkin kuluttajille, etenkin suurille massoille, selkein ja helpoin tapa ostaa musiikkia. Suurin osa palveluista valitettavasti laahaa yhä Emma.Fm:n tasolla. Suomessa ei ole yhtäkään digitaalista musiikkikauppaa, josta saisi kaikkien suurten levy-yhtiöiden musiikkia ilman kopiosuojauksia.

Latauspuolella musiikin hinta varmasti hakee vielä paikkaansa. Itse uskon, että viiden vuoden kuluttua käytämme rahaa musiikkiin vähintään yhtä paljon kuin nytkin, mutta saamme sillä rahalla enemmän vastinetta. Tulemme näkemään myös paljon erilaisia liiketoimintamalleja, kuukausimaksulliset palvelut yleistyvät, mutta perinteisten levyjen myynti sekä a la carte -lataukset pysyvät rinnalla. Itse näen suurimpana syynä kuluttajien turhautumiseen ja laittoman lataamisen suosioon sen, ettei laillisia vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole ollut – eikä vieläkään ole siinä määrin kuin pitäisi olla. Suurin osa musiikin ystävistä ovat valmiita musiikista myös maksamaan. Niin nyt kuin jatkossakin.

Antti Peisa on yksi The Ground -musiikkipalvelun perustajista. Ellei toisin erikseen mainita, vieraskirjoittajien kannat edustavat vain heidän omia henkilökohtaisia kantojaan, eikä heillä ole kytköksiä Piraattipuolueeseen.

Vieraskirjoituksia pyritään julkaisemaan kerran viikossa aina torstaisin. Aiemmat vieraskirjoitukset ovat saatavilla arkistoista. Muita halukkaita vieraskirjoittajia pyydetään ottamaan yhteyttä.

Yarr ja rommia pullo!

Lauri Mannerin (Out of Tune) vieraskirjoitus, julkaistu 16.10.2008.

”Miksi ihmeessä kukaan haluaisi jakaa musiikkiaan ilmaiseksi?” – Erään verkkojulkaisun anatomia

Yarr, yo-ho-ho ja rommia pullo, arvon piraattiblogin lukijat. Minun nimeni on Lauri, soitan bassoa ja laulan pohjoissuomalaisessa punkbändissä nimeltä Out of Tune. Orkesterimme sai taannoin kutsun Piraattipuolueen blogin vieraskirjoittajaksi, ja ryhdyinkin tätä juttua väsäämään mitä suurimmalla innolla ja mielenkiinnolla. Kutsun syynä lienee se, että debyyttipitkäsoittomme Discontent Producers julkaistiin kesällä 2007 vapaaseen verkkojakeluun Creative Commons-lisensioituna. Tätä tarkoitusta varten perustimme samalla epämuodollisen, ”Creative Class War – Luova luokkasota” -kollektiivin kaikenlaisen kokeellisen, poliittisen, vastahankaisen ja muuten vain erikoisen kulttuurin levittämiseen. Ajattelin tässä kirjoituksessa selvittää hieman miksi päädyimme tällaisiin valintoihin ja mitä musiikin vapaasta jakelusta oikeastaan haemme. (Koko bändi seisoo valittujen levitystapojen ja toiminnan takana, mutta korkealentoisemmista ideologisista rakennelmista tämän tekstin takana vastaa allekirjoittanut itse.)

Kuten mainittua, valitsimme itse äänitetyn ja tuotetun Discontent Producers -levyn julkaisulle lisenssiksi lukuisista Creative Commonsin tarjoamista vaihtoehdoista yhdistelmän, joka sallii levyn vapaan levittämisen ja muokkaamisen sillä ehdolla, että tekijä on mainittava, muokatut versiot on julkaistava samalla lisenssillä (jos ne haluaa julkaista) ja kaupallinen käyttö on kiellettyä. Käytännössä tämä tarkoitti myös sitä, että laitoimme levystä tarjolle imuroitavaksi valmiin miksauksen ja masteroinnin lisäksi myös käsittelemättömät raakaraidat uusien miksausten, mash-uppien tai ihan kokonaan uusien biisien tekoa varten. Kaupallisen käytön kielto tarkoittaa myös sitä, että kaupallisissa tilanteissa (esimerkiksi niissä, joista Teosto ja Gramex keräävät rahaa) teoksia tulisi kohdella samoin kuin muutakin tekijänoikeussuojattua materiaalia (eli maksaa rojalteja). Ainoa ongelma tämän suhteen on se, ettei Teosto toistaiseksi hyväksy valvomiensa teosten julkaisua CC-lisensseillä, toisin kuin esimerkiksi hollantilainen vastineensa Buma/Stemra. Näinollen emme voi toistaiseksi kuulua Teostoon ja nostaa rojalteja biisien julkisista soitoista, mutta samalla byrokratian kanssa tarvitsee asioida vähemmän, eikä asia muutenkaan ole näillä soittomäärillä ajankohtainen.

Levystä teetettiin myös 500 kpl painos omakustanne-CD:tä keikoilla myytäväksi ja promokäyttöön, samoilla lisenssiehdoilla ja kansiin painetuilla CC-symboleilla varustettuna. Levy laitettiin netissä omien sivujemme lisäksi aika monelle vapaan musiikin levityssivustolle (esimerkiksi The Internet Archive, Jamendo ja Dogmazic ) sekä myyntiin lukuisiin nettikauppoiin digitaalisessa muodossa. Nettisivuille lisättiin levystä diggailleille mahdollisuus lahjoittaa rahaa bändin toiminnan tukemiseksi PayPalin kautta. Markkinointiin on mennyt rahaa arvostelukappaleiden ja niiden postikulujen verran. Näkyvyyttä on tullut kohtalaisesti, nettilatauksia ja kuunteluja eri saiteilta arviolta kymmeniä tuhansia ja mediassa saatu kritiikki on enimmäkseen ollut positiivista. Fyysisiä levyjäkin on myyty jonkin verran. Omillaan ei vielä kuitenkaan olla, mutta toisaalta sijoituksetkaan eivät ole olleet kovin merkittäviä. Monet ihmiset laittavat harrastuksiinsa paljon isompia rahoja, meillä on sentään mahdollisuus saada osa omistamme takaisin. (Jatkossa saattaa kyllä olla helpompaa ja järkevämpää keskittyä pelkästään digitaalisiin julkaisuihin, jolloin viimeinenkin taloudellinen side fyysiseen tuotteeseen, tuotantoon ja talouteen katkeaa.)

Tällainen menettely herättää tietysti rock-musiikin vakavasti ottavissa nousukkaissa lukuisia kysymyksiä. Olisiko sittenkin kannattanut yrittää hioa omaa musiikkia helpommin sulatettavaan muotoon, panostaa saman verran rahaa muutamaan päivään studioaikaa ja äänittää kolmen tarttuvimman biisin promolevy, jota sitten läheteltäisiin uskomatonta hehkutusta sisältävän saatekirjeen kera kaikille mahdollisille levy-yhtiöille, keikkamyyjille, promoottoreille ynnä muille skenejeesuksille ja merkkihenkilöille? Olisiko kannattanut yrittää saada se iso breikki, päästä isoon studioon tuottajan kanssa tekemään suurta läpimurtoa? Jättää opiskelut sikseen, ottaa pankkilaina, palkata joku tekemään täysipäiväisesti isoa promoa? Ryhtyä ”luovan alan” yrittäjäksi? Nostaa Suomi talouden laskusuhdanteesta kulttuurialan innovaatioilla? Liittyä yhteiseen kansalliseen ponnistukseen tuotteistetun rockmusiikin viennissä ala Finnish Music Export ja kumppanit? Mitä ihmeen aineita näitä juttuja jauhavat ihmiset oikein vetävät? (Vastaus: ”Ollaan hyvässä nosteessa, kunhan asiat lähtevät todenteolla luistamaan niin vetelemme pian kokaiinia huippumallien persvaoista, mutta toistaiseksi joudumme tyytymään keskiolueen ja omien pierujen haisteluun.”)

Tekijänoikeuskeskstelu keskittyy täysin taloudellisiin aspekteihin, kysymykseen lisäarvoketjujen muodostumisesta ja siitä miten ihminen voi elättää itsensä kulttuuriteollisuuden palveluksessa. Nämä eivät ole meille millään lailla relevantteja kysymyksiä. Minä en halua tehdä musiikkia työkseni. Itse asiassa en ole ylipäätään kauhean suuri palkkatyön ihailija ja pidän koko talous-, työ- ja urakeskeistä ajattelua yhtenä merkkinä koko elämäntapamme mädännäisyydestä. (Yksi hyvin ilmaistu perustelu tälle näkemykselle löytyy anarko-ajattelija Bob Blackin hervottoman hauskasta Eroon työstä!-pamfletista). Aika monet anarkistisia ihanteita ylläpitäneet, poliittisen ja kantaaottavan musiikin julkaisuun ryhtyneet tahot ovat joutuneeet lopettamaan homman maalattuaan itsensä nurkkaan musiikkibisneksen lainalaisuuksien kanssa. Kyse ei ole aina ollut taloudellisista vaikeuksista, itse asiassa useimmiten päinvastoin: hallitsematon kasvu on muuttanut kulttuurisodan etulinjan tavalliseksi työpaikaksi, jonka rutinoitunut tuotantotoiminta ei ole kyennyt täyttämään tekijöidensä henkisiä tarpeita. Pyrkimys pysytellä koko pelin ulkopuolella palvelee juuri tätä tarkoitusta, halua keskittyä siihen minkä kokee tärkeäksi.

Tuotteistaminen on välineellistämistä, itsetarkoituksen muuttamista palvelemaan suurempaa taloudellista intressiä, joka muuttaa väistämättä tekijän suhdetta teokseen. Taloudellinen panostus asettaa paineet menestykselle ja epäonnistuessaan johtaa turhautumiseen. Jos mietitään sitä taiteellisten ja taloudellisten kompromissien määrää, joita jokainen menestykseen tosissaan tähtäävä wannabe-rokkari joutuu tekemään, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Katu-uskottavuuden, välittömästi ihmisiin kolahtavien hittien, trendien haistelun ja koko paketin tuotteistamisen maailma polttaa helposti ihmisen loppuun jajättää jälkeensä katkeria ja alkoholisoituneita ihmisraunioita, jotka lopulta jättivät koko musiikillisen itseilmaisun maailman vain sen takia, ettei kukaan noteerannut heidän tekemisiään. He olisivat voineet keskittyä tekemään musiikkia, julkaista rehellistä kellarikamaa useita albumeja ja keikkailla julmetusti. Sen sijaan aika meni odottamiseen, menestyksestä unelmointiin, skenetykseen ja promootioon, kaikenlaiseen sosiaaliseen kiipeilyyn ja itsensä korostamiseen. Tietenkin jos tällaisista peleistä oikeasti tykkää, ja jaksaa niihin osallistua päävoitto silmissä kiiluen, niin mikäpä ettei. Olisi kuitenkin hyvä ymmärtää että uhkapeleissä talo voittaa aina.

Itselleni ajallinen ja henkinen panostus sellaiseen tekemiseen josta tykkään on pelkästään positiivista: jos en tekisi biisejä, luuhaisi treenikämpällä tai baarissa keikalla, käyttäisin ajan varmaankin telkkarin katsomiseen, ryyppäämiseen tai muuhun vähemmän rakentavaan toimintaan. Eikä sitä tunnetta jonka omasta tekemisestä saa, voi arvottaa rahaksi.

Minulle Creative Commonsissa ja vapaassa nettilevityksessä ei ole kyse uusien bisnesmallien tai kaupallisten mahdollisuuksien luomisesta, ei promotempauksesta eikä hintakilpailusta, vaan tavoitteesta siirtyä niiden ulkopuolelle, luomaan ja levittämään omaa kulttuuria niin pienin taloudellisin panostuksin kuin mahdollista. Vapaan musiikin ideana on vapauttaa paitsi ääni muiden kuultavaksi, myös tekijä keskittymään varsinaiseen tekemiseen sen sijaan, että joutuisi miettimään jatkuvasti taloudellisia tekijöitä, tai antamaan osan omasta määräysvallasta ulkopuoliselle. Tietysti vapaaksi päästetystä musiikista tarvitsee myös tiedottaa, mutta sen ei tarvitse olla samanlaista manipuloinnin, imagonrakennuksen, pakkosyötön, valehtelun ja muiden markkinoinnin perusasioiden kyllästämää kuin normaali levy-yhtiöiden ja agenttien tekemä promootio. Tiedotteet tyyliin ”Teimme tällaisen jutun, ottakaa tai jättäkää” riittävät aivan hyvin, kun ne yhdistetään säännölliseen keikkailuun. Se ettei ketään muuta kiinnosta ei ole mikään syy jättää asioita tekemättä. Teknisesti kotistudiosoundi riittää meille, ja omat kuluttajasarjan äänitysvehkeet tarjoavat sellaiset raamit omalle tekemiselle, että lopputulos on aina enemmän kiinni omasta ajankäytöstä ja osaamisesta kuin jonkun hilavitkuttimen puuttumisesta.

Koska valitettavasti elämme vielä toistaiseksi markkinataloudessa, on toki hyvä luoda kuuntelijoille joku mahdollisuus antaa takaisin myös rahallisessa muodossa, mutta sitä ei voi lähteä liikaa painottamaan eikä varsinkaan odottamaan merkittäviä rahavirtoja. Erilaiset lisenssit ja tekijänoikeuslait ovat kuvioissa työkaluina takaamassa sitä, ettei vapaaseen käyttöön laitettu tavara päädy kaikennäköisten Liimataisten ja Puumalaisten halpamyyntitiskille tai radiokanavalle keräämään mainoseuroja. Jos joku haluaa tehdä rahaa meidän teoksillamme, niin totta kai siitä kuuluu siivu tekijällekin. Toive on kuitenkin, että jätettäisiin se bisnespuoli kokonaan välistä, niin voidaan keskittyä asioihin joilla on arvoa sinänsä (kuten vapaus, tasa-arvo, parempi tulevaisuus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, henkinen kasvu, rakkaus, elämä ja tietenkin edistyksellinen ja vallankumouksellinen rock-musiikki.)

Lauri Manner on Out of Tune -yhtyeen basisti ja laulaja. Ellei toisin erikseen mainita, vieraskirjoittajien kannat edustavat vain heidän omia henkilökohtaisia kantojaan, eikä heillä ole kytköksiä Piraattipuolueeseen.

Vieraskirjoituksia pyritään julkaisemaan kerran viikossa aina torstaisin. Aiemmat vieraskirjoitukset ovat saatavilla arkistoista. Muita halukkaita vieraskirjoittajia pyydetään ottamaan yhteyttä.

Piraattien tapaamisia

Varsinais-Suomen piraatit pitävät 27.10. tapaamisen Turussa Kortteliravintola Kertussa (Läntinen pitkäkatu 35) kello 18 alkaen. Asialistalla on niin yleistä hyväntuulista illanviettoa kuin korttienkeruun suunnitteluakin. Lisätietoja löytyy foorumeilta.

Lisäksi lauantaina on koko Piraattipuolueen ylimääräinen kokous Jyväskylässä. Tilat on nyt varattu ennakkoilmoittautuneiden määrän perusteella, mutta mukaan mahtuu vielä jonkin verran lisääkin väkeä – jos haluatte sittenkin ilmestyä paikalle mutta ette ole vielä ilmoittautuneet, käykää laittamassa nimenne ilmoittautumislomakkeeseen. Kokouksen päätarkoitukset ovat mm. tilintarkastusyhteisön valinta, eurovaalikampanjoinnin suunnittelu sekä keskustelu siitä millä tavoin yhdistykselle aiotaan hankkia toimintavaroja.

Piraattipuolue pitää myös ständiä Alt Demopartyssä 24-26.10. Piraattipuolue esittelee paikan päällä vapaata kulttuuria ja tekniikan ihmeitä, ja pöydällemme voi myös tulla allekirjoittamaan kannattajakortin. Tällä hetkellä kolmea uljasta piraattia on ilmoittautunut operaatioon – jos haluat sinne mukaan levittämään piraattisanaa, katso operaation wikisivu ja ota yhteyttä sen järjestäjiin.

Piraattipuolueeseen liittyviä tapahtumia kannattaa myös pitää silmällä puolueen tapahtumakalenterista.

Vertaisverkko – kirjaston ylivilkas serkkupoika?

Heikki Poroilan vieraskirjoitus, julkaistu 13.10.2008.

Jokaisen kirjaston perusidea on kerätä, järjestää, säilyttää ja kierrättää. Kirjastot ovat luonnostaan kierrättäjiä. Kerran hankittua käytetään uudestaan ja uudestaan, kunnes se hajoaa käsiin. Kirjastot hoitavat myös muistajan tehtävää keräämällä ja säilyttämällä kaupallisilta markkinoilta kadonnutta.

Kirjaston perusidea on niin hieno, ettei sitä ole tapettu edes kaikkialle tunkevan bisneksen tieltä. Kas kun jopa liikemiehet ja muut vallankäyttäjät tarvitsevat kirjaston palveluita, vaikka hoitaisivat tarpeensa käytännössä juoksupojan avulla.

Eivät kirjastot silti mitään rasavillejä vastarinnan pesäkkeitä ole. Kirjasto on konservatiivinen järjestelmä, joka suhtautuu uusiin ajatuksiin epäillen ja tutkaillen. Näin varsinkin, jos uusi näyttää toimivan jotenkin kirjaston perinteisellä reviirillä. Suhtautuminen vertaisverkkoihin on tällainen uusi asia, johon ei oikein osata vielä suhtautua.

Periaatteessa tiedostojen jakaminen verkon kautta edustaa pitkälle samaa ideaa, jota kirjastotkin toteuttavat omassa ympäristössään. Käytännössä törmätään ennakkoluuloihin ja asenteisiin, jotka voi tiivistää kolmen otsikon alle: laki – luotettavuus ja järjestys – hajautus.

Kirjastot ovat aina palvelleet esivaltaa kiltisti, eikä ajatus mistään lainvastaisesta saa ammattikunnan sympatioita. Vertaisverkkoihin liitetty laittomuuden mielikuva hallitsee useimpien ammattilaisten reaktioita. Jos kohta toiminnan sukulaisuus myönnetäänkin, muistutetaan herkästi serkkupojan toimien liikkuvan vähintäänkin laillisen rajalla.

Kirjastoissa suhtaudutaan myös epäluuloisesti siihen anarkiaan, joka vertaisverkossa liittyy tiedostojen nimeämiseen, sisältöön ja laatuun. Kirjastojen maailmassa dokumentit – fyysiset esineet – ovat varsin vakaita yksiköitä, joita voidaan käsitellä suhteellisen mekaanisin perusoletuksin. Ammattilaiselle on raskas ajatus, että kuka tahansa voi muuttaa ”kirjan” nimen tai sisällön.

Ongelmana vähemmän ilmeinen, mutta silti todellinen on vertaisverkkoihin liittyvä hajautetun toiminnan malli. Kirjastotkin toimivat käytännössä hajautetusti, mutta verkko on selkeästi nähtävissä, julkinen ja vastuullinen. Vertaisverkon näkymättömyys ja anonymiteetti eivät välttämättä ollenkaan sovi kirjaston julkisen perinteen arvomaailmaan.

* * *

Henkilökohtaiset näkemykseni eivät luultavasti edusta kirjastoalan ammattilaisten enemmistön näkemyksiä vertaisverkosta tai lainsäädännöstä (aina sellaista ei tosin ole edes olemassa). Olen vuosikausia pohtinut tekijänoikeuslainsäädännön roolia ja yksityiskohtia julkisen palvelun ja tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Olen myös kiinnostunut uuden tekniikan sovelluksista, vaikken insinööriluonne olekaan.

Itse en hyödynnä vertaisverkkoja millään tavalla, mutta lähisukulainen hyödyntää. Sitä kautta olen selvillä peruskuvioista ja uskallan asiasta jotain ääneen tuumata, vaikken asianosainen siis olekaan. Mielestäni on erotettava toisistaan juridinen ja toiminnallinen arviointi, koska niissä voidaan päätyä hyvinkin erilaisiin johtopäätöksiin.

Vertaisverkko juridisen säätelyn kohteena on itselleni suhteellisen selkeä asia. Olen harkitusti ja vakaasti sitä mieltä, että ei-kaupallinen tiedostojen liikuttelu yksityishenkilöiden välillä on säädettävä tekijänoikeudellisesti neutraaliksi toiminnaksi. Perusteluni liittyy yksityisyyden suojaan, jota ei koskaan tule kaventaa ilman äärimmäisen painavia perusteluja. Kaupalliset intressit eivät mielestäni ole tällaisia perusteluja. Tiedostojen jakaminen vertaisverkkojen kautta aiheuttaa kaupallisille yrittäjille jonkinlaisia tulonmenetyksiä, kuten on kautta historian aiheuttanut mahdollisuus lukea naapurin ostama kirja tai kuunnella koulutoverin ostama levy. Nämä menetykset kuuluvat kuitenkin yrittäjän riskiin, jonka hän joka tapauksessa kompensoi tuotteidensa hinnoittelussa.

En pidä kohtuullisena, että kaikki vertaisverkkotekniikoita soveltava toiminta säädettäisiin tekijänoikeudellisesti vapaaksi. Pidän oikeutettuina vaatimuksia, joiden mukaan liiketoiminta toisen omistamalla immateriaalisisällöllä on tekijänoikeuslaissa säädettävä kielletyksi ja rangaistavaksi toiminnaksi (tämä on lain sisältö jo nyt). Logiikka on tässä sama kuin perinteisessä bootleg- ja trade-toiminnassa; se on mielestäni yksityisyyden piirissä olevaa toimintaa, jos rahaa tai sen vastikkeita ei käytetä. Pidän siis oikeutettuina ns. liiketaloudelliseen piratismiin kohdistettuja painostus- ja rankaisutoimia. Niiden ulottaminen yksityisyyden piiriin on kuitenkin ehdottomasti estettävä.

Tiedostojen jakaminen käytännön toimintana on kirjastonhoitajalle ristiriitainen ilmiö. Yhtäältä voi vain iloita siitä, kuinka moderni viestintätekniikka tarjoaa mahdollisuuksia jakaa kulttuurisia sisältöjä nopeasti, edullisesti ja ennen kokemattoman suurelle ihmisjoukolle. Tiedostoja jakava vertaisverkko voidaan nähdä kirjaston kaltaisena resurssina, joka edistää informaation vapaata kulkua, sananvapautta ja sivistyksellistä tasa-arvoa.

Aivan näin yksinkertainen ei todellisuus tietenkään ole. Kirjastoalan ammattilainen näkee tiedostojen jakamisen kuviossa myös mietityttäviä, jopa arveluttavia piirteitä. Niiden takia omakin suhtautumiseni vertaisverkkoihin kirjastojen ”kilpailijana” on jossain määrin ristiriitainen.

Eniten vierastan vertaisverkkoihin vääjäämättä liittyvää koherenssin alhaista astetta. Kun miljoonat yksilöt liikuttelevat vapaasti muokattavia tiedostoja, ei ole mitään keinoa pitää huolta alkeellisestakaan bibliografisesta dokumentoinnista. Jokainen verkon mp3-nimeämispalveluita käyttänyt tietää, kuinka lukemattomilla eri tavoilla sinänsä yksinkertaiset ja yksiselitteiset laulujen ja jopa albumien nimet voidaan ilmaista. Tanssipoppia kuuntelevalle tämä ei ole ehkä suuri ongelma, mutta kirjaston kaltaiselle organisoidulle palvelulle se ei yksinkertaisesti riitä.

Nimeämistä suurempi ongelma on epävarmuus tiedostojen sisällöstä. Teoriassa voitaisiin ehkä jollain älykkäällä ohjelmalla yhdenmukaistaa tiedostojen nimeämisiä, mutta en usko, että meillä on mitään mahdollisuutta pitää huolta tiedostojen sisällöllisestä luotettavuudesta. Enkä tarkoita pelkästään oikeudenhaltijoiden tarkoituksella syöttämiä feikkitiedostoja tai virusten tai haittaohjelmien piilottamista tiedostoihin. Kun kuka tahansa tiedostoja levittävä voi halutessaan pilkkoa, katkoa ja muuntaa tiedostojen informaatiosisältöä, häviää hyvin nopeasti käsitys esimerkiksi yksittäisen laulun alkuperäisestä ja muuttamattomasta sisällöstä. Ainakaan pelkästään vertaisverkkoa käyttävällä ei ole keinoa varmistua siitä, että otsikon lupaama sisältö on se, mitä tekijä tai tekijät ovat alun perin tarkoittaneet.

Edellisiä vähäisempi, joskaan ei merkityksetön, on tarjonnan satunnaisuus tai yksipuolisuus. Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen, että vertaisverkko tarjoaa kulttuurisesti suhteellisen kapean segmentin olemassa olevista henkisistä tuotoksista. Näin käy, koska tarjonta perustuu vain mukaan lähteneiden henkilökohtaiseen harrastukseen ja mieltymyksiin. Vertaisverkkojen käyttäjät muodostavat sosiaalisesti niin homogeenisen joukon, ettei se pysty heijastamaan kulttuurin koko kirjoa. Voi toki olla, että joskus tulevaisuudessa vertaisverkko palvelee korkeatasoisesti myös tangokansaa ja vanhan musiikin harrastajaa. Tällä hetkellä näin ei käsitykseni mukaan kuitenkaan ole (ja korjatkaa, jos olen mielestänne väärässä).

Mainitsen vielä sanat harrastelijamaisuus ja maksuttomuus. Vaikka osa vertaisverkoissa toimivista on planeetan parhaita tietotekniikan, musiikin, elokuvan ja pelien asiantuntijoita, massa muodostuu kuitenkin innokkaista ja usein vain innokkaista harrastajista. Tiedossani ei ole keinoa, jonka avulla vertaisverkkojen kautta leviävän harrastelijamaisuuden huonot puolet voitaisiin estää. On myös mahdollista, että maksuttomaan tiedostojen jakamiseen tottuminen vääristää mukana olijoiden käsitystä niistä ehdoista, joilla luovia tuotoksia loppujen lopuksi syntyy. Tätä puolta ei ole mielestäni riittävästi ja vakavasti pohdiskeltu, koska oikeudenhaltijat harrastavat suoraviivaista propagandaa ja siihen vastataan yhtä suoraviivaisella keskisormen heristelyllä.

* * *

Kirjastoalan ammattilaisena näen tiedostojen jakamisen lähinnä organisoitua, bibliografisesti hallittua ja kulttuurisesti monipuolista palvelua täydentävänä järjestelmänä. Se on kulttuurisesti arvokas ja osin korvaamatonkin asia osalle väestöä, mutta ei kaikille. En itse osaa tällä hetkellä kuvitella, kuinka vertaisverkot täyttäisivät systemaattisen, laaja-alaisen ja kunnianhimoisen sisältöihin liittyvät tarpeet. En halua tuomita sitä mahdottomaksi, mutta olen skeptinen.

Pidän kuitenkin yhteiskunnallisesti tärkeänä, että verkkotekniikoihin ja –käytäntöihin suhtaudutaan myös perinteisellä puolella uteliaasti ja tutkivasti. Juridisin menetelmin ei tule estää kehitystä, jonka avulla avataan kokonaan uusia uria ihmisen toiminnassa. Vertaisverkot ja tiedostojen levittäminen edustavat myös inhimillistä luovuutta, eivät pelkästään massamittaista bittivirtaa.

Heikki Poroila on kirjastonhoitaja ja johtava informaatikko (musiikki) Vantaan kaupunginkirjastossa. Ellei toisin erikseen mainita, vieraskirjoittajien kannat edustavat vain heidän omia henkilökohtaisia kantojaan, eikä heillä ole kytköksiä Piraattipuolueeseen.

Vieraskirjoituksia pyritään julkaisemaan kerran viikossa aina torstaisin. Aiemmat vieraskirjoitukset ovat saatavilla arkistoista. Muita halukkaita vieraskirjoittajia pyydetään ottamaan yhteyttä.

Kannattajakorttien keruuta Helsingin keskustassa

Uudenmaan Piraatit kokoontuvat lauantaina 11. lokakuuta keräämään kannattajakortteja Helsingin keskustaan. Kaikki halukkaat apujoukot ovat tervetulleita kokoontumaan ja tutustumaan klo. 12 Sanomatalon katutason kahvilaan, minkä jälkeen suuntaamme kaduille.

Katukuvassa läsnäolo antaa yleisölle samalla mahdollisuuden tutustua puolueemme kantoihin ja näiden perusteluihin.

Haastattelu – musiikinteko bisneksenä

Vieraskirjoituksena Piraattipuolueen haastattelu MC Raaka Peen (Turmion Kätilöt) kanssa. Julkaistu torstaina 9.10.

Kysymys: Julkaisitte tuoreen levynne Usch! myös ilmaiseksi Internetissä. Miksi näin? Miten luulette ilmaislevyn vaikuttavan levymyyntiinne?

Vastaus: Olisimme julkaisseet levyn ihan normaalisti kaupan hyllyille, mutta riidat levy-yhtiön kanssa kariuttivat nämä suunnitelmat. Tärkeintä oli kuitenkin saada levy porukoille kuultavaksi. Monet kuuntelijamme ovat kuitenkin vailla ihan fyysistä cd:tä, enkä usko että levyjä ostava porukka jättää levyn ostamatta siksi että se on netissä ilmaiseksi. Hommahan nähdään sitten kun laitetaan levy ihan virallisesti kaupan hyllyille.

K: Teillä on ollut ongelmia levy-yhtiönne kanssa. Netin on väitetty sekä vahvistavan että heikentävän artistien mahdollisuuksia toimia
itsenäisesti, levy-yhtiöistä riippumatta – kumpaa mieltä te olette?

V: Se on saatana ihan sama julkaisetko levyn netissä ilmaiseksi vai annatko levy-yhtiön hoitaa homman. Ei siinä tiliä tehdä. Tämä koskee tietysti vain tiettyjä levy-yhtiöitä, joiden sopimukset väännetty jostakin amerikanmaan mallista. Kyllä netti on ehdottomasti etu Independent- bändeille.

K: Onko musiikin luvaton levittäminen netissä yhtyeille enemmän uhka vai mahdollisuus? Onko sitä rajoittava lainsäädäntö tällä hetkellä liian salliva, sopiva vaiko liian tiukka?

V: Teostolla on kyllä aika kova homma valvoa sitä… En usko että sitä voi kontrolloida lainkaan yksityisellä tasolla. Tämän takia yksityisen käytön lainsäädäntö onkin varmaan höllempää. Mitä sitten tapahtuisi jos tällaista lainsäädäntöä ei olisi lainkaan? Joutuisiko bändit korottamaan keikkapalkkioita. Itse olen ainakin hymyperseessä kun joku on laittanut tilille rahaa. Luvaton levittäminen on aina perseestä ihan jo periaatteen puolesta, mutta entä jos bändiin otettaisiin vaikka yhteyttä kysyttäisiin lupaa. Monen kohdalla homma voisi olla tällöin toisin.

K: Millä tavoin yhtyeet voisivat käyttää Internet-aikaa parhaiten hyväkseen? Luuletteko että esimerkiksi levyjen rahoittaminen keräämällä rahat etukäteen faneilta, kuten jotkut artistit ovat tehneet, voisi olla laajemminkin mahdollista?

V: Jos ei ole rahaa tehdä omia levyjä niin kannattaa sitten jättää ne tekemättä. Rakennustyömaalle vaan siksi aikaa kunnes massia on riittävästi tilillä. Muusikon ja taiteilijan virka on mielestäni verrattavissa yrittäjyyteen, eli kaikki on ihan itsestä kiinni ja riskejä löytyy. Levyn tekeminen maksaa nykypäivänä helpostikkin alle kymppitonnin. Jos ei ole valmis ottamaan tällaista riskiä, ei sitten vissiinkään usko omaan tekeleeseensä. Joillekkin tuollainen kerjuu voi toimia, mutta meidän kohdalla moinen tuntuisi hieman nöyristelyltä. Eihän siinä loppujen lopuksi ole muusta kyse kuin rahoitusratkaisusta…

MC Raaka Pee on Turmion Kätilöt -yhtyeen vokalisti ja toinen perustajajäsen. Ellei toisin erikseen mainita, vieraskirjoittajien kannat edustavat vain heidän omia henkilökohtaisia kantojaan, eikä heillä ole kytköksiä Piraattipuolueeseen.

Vieraskirjoituksia pyritään julkaisemaan kerran viikossa aina torstaisin. Aiemmat vieraskirjoitukset ovat saatavilla arkistoista. Muita halukkaita vieraskirjoittajia pyydetään ottamaan yhteyttä.