Tekijänoikeus monopolina

Hieman muokattu kopio foorumiviestistäni muusikoiden.nettiin.

Tekijänoikeuksien lyhentämisestä ja arvoista:

DGV pyysi arvokeskustelua ja enemmän perusteluita tekijänoikeuden rajoittamiselle. En selkeästikään ole onnistunut kovin hyvin perustelemaan kantaani asiaan, joten minulla on ilmeisesti argumenteissani vielä varsin paljon ääneenlausumattomia taustaoletuksia jotka pitäisi kirjoittaa auki. Tehdään siis niin. Saattaa mennä vähän pitkäksi.

Mainittakoon aluksi, että talouspoliittisesti Piraattipuolueessa on väkeä vähän joka suunnasta. Itse katsoisin olevani melko keskellä, mutta mukana on sekä libertaareja että varsin vasemmalla olevaa väkeä, joten minun perusteluni eivät välttämättä ole samat kuin kaikkien muiden.

Ajattelin tekijänoikeuksista samalla tapaa kuin valtaosa tästäkin foorumista aina siihen asti, että törmäsin kahden taloustieteen professorin kirjaan Against Intellectual Monopoly (ilmaiseksi luettavissa osoitteesta http://levine.sscnet.ucla.edu/general/intellectual/againstfinal.htm ). Tämä kirja on ollut kaikkein suurin yksittäinen tekijä tekijänoikeuksiin liittyvässä ajattelussani. Se argumentoi kahden väitteen puolesta:

1) Tekijänoikeuksien ja patenttien hyödystä yhteiskunnalle (ts. siitä, että ne tehtävänsä mukaisesti lisäisivät luomista) ei ole minkäänlaista näyttöä
2) Tekijänoikeuksien ja patenttien pääasiallinen funktio on keskittää voitot ja rahavirrat pienelle joukolle suuren mediateollisuuden väkeä ja rajoittaa kilpailua

Se kappale, joka teki minuun ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen, oli seuraavanlainen (käännös minun):

Aloitetaan englantilaisten kirjailijoiden Yhdysvalloissa myymistä kirjoista 1800-luvulla. ”1800-luvulla kuka tahansa oli vapaa uudelleenjulkaisemaan ulkomaisen teoksen” maksamatta mitään tekijälle, lukuunottamatta laillisesti myydyn kopion ostamista. Tämä harmitti suuresti Charles Dickensia, jonka teoksia muiden englantilaisten kirjalijoiden teosten tapaan levitettiin laajalti Yhdysvalloissa, mutta silti amerikkalaiset julkaisijat pitivät sopimusten tekemistä englantilaisten kirjailijoiden kanssa tuottavina. Vuosien 1876-8 komissiota edeltävä aineisto osoittaa, että englantilaiset kirjailijat saivat joskus suuremman voiton kirjojensa amerikkalaisista painoksista, joilla ei ollut tekijänoikeuden suojaa, kuin rojalteistaan Englannista, missä heillä oli tekijänoikeuden suoja. Lyhyesti, ilman tekijänoikeutta kirjailijat saivat yhä maksun, joskus paremmin kuin sen kanssa.

Miten tämä toimi? Kuten nykyäänkin, uusien kirjojen perään oltiin kärsimättömiä. Englantilaiset kirjailijat myivät amerikkalaisille julkaisijoille uusien kirjojensa käsikirjoitukset ennen niiden ensijulkaisua Britanniassa. Käsikirjoituksen ostaneella amerikkalaisella julkaisijalla oli täysi syy täyttää markkinat hankkimallaan kirjalla mahdollisimman nopeasti, estääkseen halpoja imitaattoreita tulemasta markkinoille pian sen jälkeen. Tämä johti massajulkaisuun melko halvoilla hinnoilla. Brittiläisten kirjailijoiden kertamaksuina amerikkalaisilta kustantajilta saamat korvaukset olivat usein suurempia kuin useiden vuosien aikana kerätyt rojaltit Britanniasta. Huomionarvoista on, että siihen aikaan Yhdysvaltojen markkina-alue oli kooltaan verrattavissa Iso-Britannian markkina-alueeseen.

Laajemmin, yhdysvaltalaisten kustantajien harrastama englantilaisten kirjailijoiden ”piratismi” tekijänoikeussuojan puuttuessa oli yhdysvaltalaisille suurta sosiaalista etua tuottanut talouspolitiikka josta, kuten komission raportti ja muu aineisto osoittavat, ei ollut haittaa englantilaisille kirjailijoille. Se ei pelkästään mahdollistanut suuren ja menestyksekkään julkaisuteollisuuden vakiintumista ja nopeaa kasvua Yhdysvalloissa, vaan se vielä merkittävämmin edisti lukutaitoa ja hyödytti Amerikan kulttuurin kehitystä täyttämällä markkinat halvoilla kopioilla hyvistä kirjoista. Esimerkkinä: Dickensin A Christmas Carol maksoi Yhdysvalloissa kuusi senttiä, siinä missä Englannissa se oli karkeasti ottaen hinnoiteltu kahteen dollariin ja 50 senttiin. Lukutaidon dramaattinen kasvu oli luultavasti tärkeä tekijä 1800-luvun loppua kohden tapahtuneessa yhdysvaltalaisten kirjailijoiden ja tiedemiesten määrän merkittävässä lisääntymisessä.

Tuon esimerkin soveltuvuudesta nykypäivään voi aina väitellä, mutta halusin kuitenkin mainita sen, koska se on minusta varsin voimakas mielikuva ja auttaa ehkä ymmärtämään, miksi tekijänoikeuksia halutaan rajoittaa. Valtio, jossa kulttuuria oli halpaan hintaan kenen tahansa saatavilla, ja joka sen vuoksi kiipesi ylös yleisestä lukutaidottomuudesta ja tuotti laajan katraan kirjailijoita ja tiedemiehiä – kaikki se, ilman että kirjailijat olisivat merkittävästi kärsineet.

Mutta yksittäiset esimerkit sikseen, katsotaan mitä kirjassa puhutaan tekijänoikeuksista yleisesti ottaen.

Katsotaan aluksi tilannetta ns. ”normaalitilanteessa”, jota patentit tai tekijänoikeudet eivät kumpikaan kata – vaikka kenkien, vasaroiden tai tavallisten televisioiden valmistusta. Tässä tilanteessa kuka tahansa saa rajoituksetta valmistaa tuotteita myyntiin niin paljon kuin ikinä haluaa. (Tavaramerkit saattavat hivenen rajoittaa asiaa, mutta niiden funktio on estää yksittäistä valmistajaa johtamasta kuluttajia harhaan – on kiellettyä painaa kenkiinsä Adidaksen logoa luvatta, koska se saisi ihmiset luulemaan että he ovat ostamassa Adidaksen kenkiä kun niiden tuottaja on todellisuudessa joku aivan muu. Niin pitkään kun välttää kuluttajille valehtelemista tällä tapaa, saa kuka tahansa edelleen valmistaa [lähes] kaikenlaisia kenkiä.)

Kenkiä tuottava tehdas on kallis investointi, mutta kun tehdas on kerran rakennettu, kenkiä voidaan tuottaa varsin matalaan kappalehintaan. Kuluttajat haluavat ostaa kenkiä, mutta mitä enemmän kenkiä heillä jo on, sen vähemmän he ovat kiinnostuneita maksamaan yhdestä parista lisää. Teoriassa usean tehtaan välinen kilpailu voisi johtaa siihen, että kenkien myyntihinta putoaisi kunnes se olisi yhtä pieni kuin kenkien valmistukseen kuluva rahamäärä. Koska tehtaiden rakennuttajat tajuaisivat alusta alkaen etteivät he saisi investoinnilleen voittoa, kukaan ei rakentaisi kengästehtaita ja kulkisimme kaikki paljain jaloin. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan tapahdu – optimaallisessa kilpailutilanteessa tehtailijat rakentavat tehtaita juuri sen verran, että kenkien hinta putoaa mahdollisimman alas jotta niiden valmistaminen olisi yhä kannattavaa. (Adam Smithin kuuluisa näkymätön käsi.) Tämä on hyvä asia, koska se takaa sen, että emme saa mahdollisimman halvalla vain kenkiä vaan myös kaikkea muuta, mitä ikinä satummekaan elämässämme käyttämään. Emme enää ole keskiajan tilanteessa, jossa hyvän veitsen hinta saattoi vastata monen vuoden palkkaa. Mitä vähemmän tehtailijat saavat otettua hinnasta välistä, sen enemmän ostovoimaa rahalla on ja sen enemmän yhteiskunnassa on hyvinvointia.

Uusien tuotteiden kohdalla ensimmäiset tulokkaat markkinoilla tienaavat merkittäviä voittoja, huomattavasti alkuinvestointejaan suurempia, kunnes tuotannon määrä on tarpeeksi suuri painaakseen myyntihinnan lähelle tuotantokustannuksia. Suuret alkuvoitot ovat porkkana joka saa aikaan innovointia, siinä missä kilpailijoiden saapuminen ja niiden uhka on se keppi joka pakottaa tuotannon kasvamaan kunnes voitot ovat lähes kadonneet. Uudet tulokkaat eivät vain koeta kopioida ensimmäistä markkinoilla, vaan koettavat pistää paremmaksi laskemalla hintoja tai parantamalla tuotetta (tai sekä että), ja markkinoille ensimmäisenä saapunut pyrkii tekemään saman pärjätäkseen. Tätä kutsutaan taloudelliseksi kilpailuksi, ja se parantaa uusien tuotteiden laatua ja pudottaa niiden hintaa, ja lopputuloksena me kaikki hyödymme. Markkinoille ensimmäiseksi saapunut voi silti jatkaa voittojen repimistä pitkään – uusien tulokkaidenkaan ei kannata tuotantoa lisäämällä pudottaa markkinahintaa niin alas, ettei kukaan enää saa voittoja. Ja ensimmäisenä markkinoilla ollut on usein ehtinyt luoda itselleen voimakkaan brändin – Coca-Cola ja aspiriini myyvät varsin hyvin nykypäivänäkin, siitä huolimatta että vastaavia kilpailijoita on markkinoilla runsaasti.

Periaatteessa sama periaate pätee kulttuuriteosten valmistamiseen: yksittäinen valmistaja ei voi tuottaa ääretöntä määrää teoskappaleita ja täten välittömästi pudottaa markkinahintaa olemattomiin, vaan yksittäisen tuottajan kapasiteetti on aina rajoitettu. Kulttuuriteoksissa ja kengissä on kuitenkin eroja. Pienelläkin valmiilla tuotantokapasiteetilla voi olla mahdollista tuottaa lyhyessä ajassa niin paljon teoskappaleita, että markkinahinta putoaa niin pieneksi, että voitot ovat riittämättömiä suhteessa siihen aikaan ja rahaan, joka teoksen ensimmäisen kopion tuottamiseen kului. Tämän vuoksi on ajateltu, että jonkin asian ensimmäistä kertaa luovalle tulisi antaa yksinoikeus tämän tuotantoon, oli kyseessä sitten uusi keksintö (patentit) tai uusi kulttuuriteos (tekijänoikeus). Tämä on monopoli – tilanne, jossa yksittäinen julkaisija voi pitää hinnat huomattavasti korkeampina kuin mitä voisi muuten, ja jossa on vähemmän painetta parantaa tuotteitaan kuin mitä muuten olisi. Koska markkinahintaa ei paineta alas kohti tuotantokustannuksia, julkaisija hyötyy rahallisesti mutta yhteiskunta kokonaisuutena kärsii. Tämän vuoksi monopoleja pidetään yleisesti ottaen huonona asiana taloustieteessä, ja niitä vastaan on säädetty erillisiä lakejakin. Jokunen sataa vuotta sitten talous perustui voimakkaasti monopoleihin, osittain koska yksittäisten hallitsijoiden oli helpompi kontrolloida valtakuntaansa kun tuotanto oli vain muutaman, helposti valvottavan tahon käsissä. (Tämä oli muuten myös tekijänoikeuden alkuperäinen rooli – epätoivottuja kirjoituksia oli helpompi sensuroida kun oikeus painaa kirjallisuutta oli vain pienellä joukolla.) Niistä kuitenkin luovuttiin, kun ymmärrettiin vapaan kilpailun olevan yhteiskunnalle parempi.

Mutta kun asiaa ajattelee näin, herää kysymys – jos monopolit ovat huono ja yhteiskunnalle haitallinen asia, niin miksi tekijänoikeuden kesto sitten on niin pitkä? Miksei sitä ole rajoitettu vain vaikka 5, 10 tai 20 vuoteen (kuten se alunperin oli)? Jos tekijänoikeuksien puute kerran teki Yhdysvalloille niin hyvää, miksi ne otettiin siellä silti käyttöön?

Siksi, koska lainsäätäjätkin ovat alttiita painostukselle. Yhdysvalloissa otettiin käyttöön tekijänoikeudet siinä vaiheessa, kun markkinoille alkoi ilmaantua uusia kustantamoita, joiden uudemilla kirjapainotekniikoilla pystyttiin uudelleenjulkaisemaan muiden markkinoilletuomia kirjoja nopeammin ja halvemmalla. Siellä aiemmin toimineet, varakkaiksi käyneet ja vaikutusvaltaiset kustantajat eivät halunneet voittojensa pienenevän, joten he alkoivat lobbata Yhdysvaltoja mukaan tekijänoikeussopimuksiin, käyttäen verukkeena kirjailijoiden etua ja oikeuksia – ja tietäen, että jos tekijänoikeudet otettaisiin käyttöön, heillä olisi varakkaampina ja vanhempina paremmat mahdollisuudet napata julkaisuoikeudet itselleen. Kampanja onnistui, ja Yhdysvalloissa otettiin ensin käyttöön rajattu tekijänoikeus, jota sitten alettiin kerta toisensa jälkeen pidentämään.

Pidennysten funktio oli kuitenkin lisätä suuren mediateollisuuden tuloja, ei lisätä kulttuurintuotantoa – tekijänoikeuksien kestoa on kerta toisensa jälkeen pidennetty ilman, että sillä olisi mitään näkyvää vaikutusta julkaistun kulttuurin määrään. Yhdysvaltojen tuorehko, vuonna 1998 säädetty tekijänoikeuden pidennys tunnetaan ”Mikki Hiiri -lakina”, koska Disney oli voimakkaasti lobbaamassa sen läpimenoa välttääkseen vanhojen Mikki Hiiri-piirrettyjensä pääsyn vapaaseen käyttöön. (On tosin ollut puhetta ettei Disneyllä olisi niihin tekijänoikeutta lainkaan, koska se mokasi niiden rekisteröimisen suhteen aikoinaan – ja Disney on uhannut oikeudenkäynnillä kaikkia niitä, jotka ovat edes ehdottaneet tätä mahdollisuutta.) Kirjastopuoli on kritisoinut EU:ssa meneillään olevaa projektia pidentää äänitteiden suoja-aikaa, koska se haittaisi huomattavasti kirjasto- ja arkistointitoimintaa, tässä esim. Ylen uutinen aiheesta: http://www.yle.fi/uutiset/haku.php?action=page&id=282635&.

Ylen radion äänitearkiston asiantuntija Pekka Gronow kirjoittaa blogissaan seuraavasti:

Yhdysvalloissa pitkät suoja-ajat ovat jo johtaneet siihen, että vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisu on lähes kokonaan loppunut. Suuria yhtiöitä, joilla on oikeuksia vanhoihin äänitteisiin, ei kiinnosta tällainen nappikauppa. Monissa tapauksissa ei ole edes mahdollista selvittää, kenelle jonkin vuonna 1948 konkurssiin menneen yhtiön oikeudet nyt kuuluvat. Kongressin kirjasto ja Copyright office ovat huolestuneet tilanteesta, ja asiasta on tehty useita selvityksiä, jotka osoittavat selkeästi, miten ylipitkistä suoja-ajoista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tuoreemmassa blogauksessaan hän kirjoittaa :

Sisämarkkinakomissari Charlie McCreevy ilmoittaa julkistavansa ennen kesää ehdotuksen uudeksi direktiiviksi, joka pidentäisi suojan 95 vuoteen. ”Jos mitään ei tehdä, tuhannet eurooppalaiset taiteilijat, jotka tekivät levyjä viisikymmenluvun lopulla tai kuusikymmenluvun alussa, menettävät seuraavien kymmenen vuoden aikana levyjen radiosoitosta saamansa tulot”, sanoi McCreely. Komissio on arvioinut, että monet muusikot alkavat uransa jo 17 vuoden iässä. Kun ihmiset nykyisin elävät yleisesti 70 80 vuoden ikään, he menettävät levysoitosta saamansa tulot eläkeiässä, jolloin heidän toimeentulonsa muutenkin heikkenee.

Periaatteessa McCreevy on oikeassa, jos ajattelemme yhden hitin ihmettä, joka on tehnyt ainoan levynsä vuonna 1960 eikä sen jälkeen ole harrastanut mitään eläketuloa kartuttavaa työtä. Käytännössä visio on jossakin määrin liioiteltu. Vain harvat radioasemat soittavat todellisuudesta levyjä, jotka ovat yli 10 vuotta vanhoja. Yli 50 vuotta vanhojen levyjen soittaminen on jokseenkin vähäistä. Nykyisen lain mukaan Yleisradio vapautui 1. 1. 2008 maksamasta Gramex-korvauksia vuonna 1957 tehdyistä levyistä. Jos McCreelyn esitys olisi tullut vuoden alusta voimaan, Yleisradiolle koituisi tänä vuonna pikaisesti päässä laskien parinkymmenen tuhannen euron lisälasku. Puolet summasta jakautuisi satojen muusikoiden kesken, toinen puoli menisi levy-yhtiöille, jotka korjaisivat varsinaisen hyödyn uudistuksesta. Kenenkään eläkepulmia ei tällä tavalla ratkota.

Toisaalta olisi kohtuullista, että taiteilijoiden suoja kestäisi eliniän. Katri Helenan vuonna 1964 levyttämä ”Puhelinlangat laulaa” menettää nykyisen lain mukaan suojansa 2015, mutta Katri on varmaankin silloin hyvissä voimissa. Tähän ei kuitenkaan tarvita 95 vuoden suojaa, 70 vuotta riittäisi hyvin.

Pitkien suoja-aikojen ongelma ei olekaan se, että kadehtisimme taiteilijoilta ja heidän perikunniltaan työn hedelmiä. Jos suoja-ajat pidennetään 95 vuoteen, se ei koske vain radiosoittoja ja kaupallisia uusintajulkaisuja, vaan paljon muutakin. 90 vuotta vanhojen levyjen käyttö ei yleensä enää ole kaupallista. Jos esimerkiksi kirjasto haluaa valmistaa varmuuskopion vanhasta levystä, jota ei enää saa kaupasta, tähänkin tarvitaan oikeudenomistajien lupa. Sen luulisi olevan yksinkertaista, mutta käytännössä ei. Tällaisestakin itsestään selvältä tuntuvasta asiasta on Suomessa käyty pitkiä, tuloksettomia neuvotteluja. Kun suoja-aikoja pidennetään, hyödyt vähenevät ja haitat lisääntyvät. Levyfirmoja syntyy ja sammuu niin nopeasti, että kukaan ei pysty yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua selvittämään useimpien vuonna 2008 tehtyjen levyjen silloista ”omistajaa”. Mitä pitemmäksi suoja-ajat säädetään, sitä enemmän syntyy ”orpoja teoksia”, joita kukaan ei voi käyttää mihinkään, koska omistajaa ei pystytä tavoittamaan, mutta teosten käyttäminen ilman omistajan lupaa olisi yleisen syytteen alainen rikos.

Tekijänoikeuden asiantuntija, professori Jukka Kemppinen on lisännyt nimensä 17 muun professorin allekirjoittamaan vetoomukseen suoja-aikojen pidentämistä vastaan, jossa todetaan ehdotuksen toteutuessaan hyödyttävän vain suuria oikeudenomistajia eikä pieniä tahoja lainkaan.

Ensimmäisestä sitaatista on oleellista huomata toinen virke: ”Suuria yhtiöitä, joilla on oikeuksia vanhoihin äänitteisiin, ei kiinnosta tällainen nappikauppa”. Pieniä yhtiöitä voisi kylläkin hyvin kiinnostaa uudelleenjulkaista vanhaa kulttuuria, mutta suuri mediateollisuus haluaa säilyttää monopolinsa ja välttää kilpailua mahdollisimman pitkälle, pitääkseen voittonsa korkeina. Se että alkuperäiset tekijätkin sattuvat saamaan pienen siivun on heille sivuseikka. Se että vanhaa kulttuuria on lähes mahdotonta löytää on mediayhtiöille vain plussaa, koska silloin uudet megahitit tuottavat enemmän voittoa.

Sen lisäksi että laajat tekijänoikeudet pitävät kulttuurin hinnat korkealla, vaikeuttaa se myös uuden kulttuurin luomista: kun merkittävä osa musiikista on tekijänoikeuksilla suojattua, tulee haastavammaksi esim. toteuttaa luovaa visiota elokuvasta, johon tietty musiikkikappale sopisi täydellisesti – kappaleen käyttöoikeus saattaa olla ylihinnoiteltu, tai sen oikeudenomistajia voi olla mahdotonta löytää. (Minullakin on muuten omistuksessani eräs täysin laillisesti ostettu TV-sarjan DVD-kokoelma, jossa osa alkuperäisessä sarjassa käytetyistä musiikeista on korvattu paljon huonommin istuvilla, kun oikeuksia niiden uudelleenkäyttöön DVD-julkaisussa ei saatu.) Against Intellectual Monopoly mainitsee elokuvan, jonka tuottamiseen meni 400 000 dollaria – tästä 218 dollaria varsinaisiin tuotantokuluihin, ja loput käytettyjen videopätkien ja musiikkiotteiden oikeuksiin.

Tekijänoikeuden funktio mediateollisuuden tapana tukahduttaa kilpailua tuli esiin varsin hyvin, kun tein Animeconiin esitelmää tekijänoikeuksien vaikutuksesta animeharrastukseen. Nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön mukaan: 1) on laitonta tehdä animaatiosta tai sarjakuvista fanikäännöksiä ja levittää niitä maihin, joissa niistä ei myydä käännöksiä (siitä huolimatta, että tämä on käytännössä luonut markkinat japanilaiselle populaarikulttuurille lännessä) 2) on laillisesti harmaalla alueella tehdä omaa fanisarjakuvaa johonkin tuotteeseen perustuen 3) on laitonta tehdä omia animemusiikkivideoitaan (huolimatta siitä että tämä on sekä kappaleelle että videomateriaalina käytetylle sarjalle vain hyvää mainosta) 4) on laitonta edes ripata videomateriaalia laillisesti omistamaltaan levyltä musiikkivideon tekemistä varten, tai katsoa sitä muuten kuin lisensoidulla soittimella 5) on laitonta katsoa videoita (olivatpa ne itsessään laillisia tai laittomia) harrastelijayhdistysten videoilloissa 6) on laitonta tuoda viihdettä maahan muuten kuin alkuperäisen valmistajan hyväksymiä kanavia pitkin (vaikka materiaali itsessään olisi valmistajalta laillisesti hankittua ja muuten tekijänoikeuksien mukaista). Koko laki on rakennettu sille periaatteelle, että ihmisten tulee olla puhtaasti passiivisia kuluttajia, jotka hankkivat kaiken viihteensä mediateollisuuden tarkkaan kontrolloimia ja hyväksymiä reittejä pitkin. Vahingossakaan kukaan ei saa itse ruveta luomaan omaa kulttuuria, tai levittämään jotakin muuta kuin hyväksyttyjä reittejä pitkin, koska se murentaisi olemassaolevaa monopolia ja vaikeuttaisi maksimaallisten voittojen keräämistä. Kulttuuri halutaan pitää harvoilta monille -mallissa kaikilta kaikille -mallien sijaan. Tämä on se tavoite, johon nykyaikainen tekijänoikeuslainsäädäntö tähtää – säilyttämään sen 1700-luvun tilanteen, jossa muutamalla taholla oli tiukka kontrolli kaikkeen tuotettuun viihteeseen.

Monopolista hyötyy enemmän, mikäli voi hinnoitella tuotteensa joka markkina-alueella sikäläisen ostohalukkuuden mukaan. Köyhissä maissa myydään halvemmalla ja rikkaissa maissa kalliimmalla, jolloin saadaan kaikkialta maksimaaliset voitot. DVD-levyjen aluesuojaukset johtuvat tästä – ei haluta, että yhdellä alueella halvalla myytyjä teoksia voitaisiin kuljettaa rikkaampiin maihin ja myydä siellä yhtä halpaan hintaan. Siksi myös uusiin tekijänoikeuslakeihin ollaan lobbattu mukaan rajoituksia aluesuojauksien kiertämistä ja luvatonta maahantuontia vastaan (vaikka niistä maahantuoduista tuotteista olisi maksettu kaikki asiaankuuluvat maksut).

DGV huomautti, että monissa asioissa on otettu lähtökohdaksi, ettei asiaan voida soveltaa puhtaasti taloudellisia argumentteja. Tämä on totta, mutta kannattaa huomata, että kaikissa hänen mainitsemissaan esimerkeissä (taitelija-apurahat, kansallisoopperan toiminta) on haluttu *edistää* kulttuuria enemmän, kuin mitä markkinatalous muuten sitä edistäisi. Tässä tapauksessa tavoitteena on siis ollut sama, kuin mikä tekijänoikeussuojan lyhentämisessä olisi – edistää kulttuurin tuotantoa ja saatavuutta, etenkin muuten vähemmän tunnettujen teosten. Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä on kuitenkin suunniteltu tekemään isojen julkaisijoiden ja levitysfirmojen lompakot paksummiksi, ei hyödyttämään tekijöitä eikä tavallisia kansalaisia.

0 thoughts on “Tekijänoikeus monopolina

  1. ” — vahan monimutkasempi asia kun annat ymmartaa — ” … ”– kun ei ymmärrä itse niin ei voi kuin antaa ymmärtää — ” … loistavia argumentteja puolesta ja vastaan. vai olivatko…