Tekijänoikeus monopolina

Hieman muokattu kopio foorumiviestistäni muusikoiden.nettiin.

Tekijänoikeuksien lyhentämisestä ja arvoista:

DGV pyysi arvokeskustelua ja enemmän perusteluita tekijänoikeuden rajoittamiselle. En selkeästikään ole onnistunut kovin hyvin perustelemaan kantaani asiaan, joten minulla on ilmeisesti argumenteissani vielä varsin paljon ääneenlausumattomia taustaoletuksia jotka pitäisi kirjoittaa auki. Tehdään siis niin. Saattaa mennä vähän pitkäksi.

Mainittakoon aluksi, että talouspoliittisesti Piraattipuolueessa on väkeä vähän joka suunnasta. Itse katsoisin olevani melko keskellä, mutta mukana on sekä libertaareja että varsin vasemmalla olevaa väkeä, joten minun perusteluni eivät välttämättä ole samat kuin kaikkien muiden.

Ajattelin tekijänoikeuksista samalla tapaa kuin valtaosa tästäkin foorumista aina siihen asti, että törmäsin kahden taloustieteen professorin kirjaan Against Intellectual Monopoly (ilmaiseksi luettavissa osoitteesta http://levine.sscnet.ucla.edu/general/intellectual/againstfinal.htm ). Tämä kirja on ollut kaikkein suurin yksittäinen tekijä tekijänoikeuksiin liittyvässä ajattelussani. Se argumentoi kahden väitteen puolesta:

1) Tekijänoikeuksien ja patenttien hyödystä yhteiskunnalle (ts. siitä, että ne tehtävänsä mukaisesti lisäisivät luomista) ei ole minkäänlaista näyttöä
2) Tekijänoikeuksien ja patenttien pääasiallinen funktio on keskittää voitot ja rahavirrat pienelle joukolle suuren mediateollisuuden väkeä ja rajoittaa kilpailua

Se kappale, joka teki minuun ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen, oli seuraavanlainen (käännös minun):

Aloitetaan englantilaisten kirjailijoiden Yhdysvalloissa myymistä kirjoista 1800-luvulla. ”1800-luvulla kuka tahansa oli vapaa uudelleenjulkaisemaan ulkomaisen teoksen” maksamatta mitään tekijälle, lukuunottamatta laillisesti myydyn kopion ostamista. Tämä harmitti suuresti Charles Dickensia, jonka teoksia muiden englantilaisten kirjalijoiden teosten tapaan levitettiin laajalti Yhdysvalloissa, mutta silti amerikkalaiset julkaisijat pitivät sopimusten tekemistä englantilaisten kirjailijoiden kanssa tuottavina. Vuosien 1876-8 komissiota edeltävä aineisto osoittaa, että englantilaiset kirjailijat saivat joskus suuremman voiton kirjojensa amerikkalaisista painoksista, joilla ei ollut tekijänoikeuden suojaa, kuin rojalteistaan Englannista, missä heillä oli tekijänoikeuden suoja. Lyhyesti, ilman tekijänoikeutta kirjailijat saivat yhä maksun, joskus paremmin kuin sen kanssa.

Miten tämä toimi? Kuten nykyäänkin, uusien kirjojen perään oltiin kärsimättömiä. Englantilaiset kirjailijat myivät amerikkalaisille julkaisijoille uusien kirjojensa käsikirjoitukset ennen niiden ensijulkaisua Britanniassa. Käsikirjoituksen ostaneella amerikkalaisella julkaisijalla oli täysi syy täyttää markkinat hankkimallaan kirjalla mahdollisimman nopeasti, estääkseen halpoja imitaattoreita tulemasta markkinoille pian sen jälkeen. Tämä johti massajulkaisuun melko halvoilla hinnoilla. Brittiläisten kirjailijoiden kertamaksuina amerikkalaisilta kustantajilta saamat korvaukset olivat usein suurempia kuin useiden vuosien aikana kerätyt rojaltit Britanniasta. Huomionarvoista on, että siihen aikaan Yhdysvaltojen markkina-alue oli kooltaan verrattavissa Iso-Britannian markkina-alueeseen.

Laajemmin, yhdysvaltalaisten kustantajien harrastama englantilaisten kirjailijoiden ”piratismi” tekijänoikeussuojan puuttuessa oli yhdysvaltalaisille suurta sosiaalista etua tuottanut talouspolitiikka josta, kuten komission raportti ja muu aineisto osoittavat, ei ollut haittaa englantilaisille kirjailijoille. Se ei pelkästään mahdollistanut suuren ja menestyksekkään julkaisuteollisuuden vakiintumista ja nopeaa kasvua Yhdysvalloissa, vaan se vielä merkittävämmin edisti lukutaitoa ja hyödytti Amerikan kulttuurin kehitystä täyttämällä markkinat halvoilla kopioilla hyvistä kirjoista. Esimerkkinä: Dickensin A Christmas Carol maksoi Yhdysvalloissa kuusi senttiä, siinä missä Englannissa se oli karkeasti ottaen hinnoiteltu kahteen dollariin ja 50 senttiin. Lukutaidon dramaattinen kasvu oli luultavasti tärkeä tekijä 1800-luvun loppua kohden tapahtuneessa yhdysvaltalaisten kirjailijoiden ja tiedemiesten määrän merkittävässä lisääntymisessä.

Tuon esimerkin soveltuvuudesta nykypäivään voi aina väitellä, mutta halusin kuitenkin mainita sen, koska se on minusta varsin voimakas mielikuva ja auttaa ehkä ymmärtämään, miksi tekijänoikeuksia halutaan rajoittaa. Valtio, jossa kulttuuria oli halpaan hintaan kenen tahansa saatavilla, ja joka sen vuoksi kiipesi ylös yleisestä lukutaidottomuudesta ja tuotti laajan katraan kirjailijoita ja tiedemiehiä – kaikki se, ilman että kirjailijat olisivat merkittävästi kärsineet.

Mutta yksittäiset esimerkit sikseen, katsotaan mitä kirjassa puhutaan tekijänoikeuksista yleisesti ottaen.

Katsotaan aluksi tilannetta ns. ”normaalitilanteessa”, jota patentit tai tekijänoikeudet eivät kumpikaan kata – vaikka kenkien, vasaroiden tai tavallisten televisioiden valmistusta. Tässä tilanteessa kuka tahansa saa rajoituksetta valmistaa tuotteita myyntiin niin paljon kuin ikinä haluaa. (Tavaramerkit saattavat hivenen rajoittaa asiaa, mutta niiden funktio on estää yksittäistä valmistajaa johtamasta kuluttajia harhaan – on kiellettyä painaa kenkiinsä Adidaksen logoa luvatta, koska se saisi ihmiset luulemaan että he ovat ostamassa Adidaksen kenkiä kun niiden tuottaja on todellisuudessa joku aivan muu. Niin pitkään kun välttää kuluttajille valehtelemista tällä tapaa, saa kuka tahansa edelleen valmistaa [lähes] kaikenlaisia kenkiä.)

Kenkiä tuottava tehdas on kallis investointi, mutta kun tehdas on kerran rakennettu, kenkiä voidaan tuottaa varsin matalaan kappalehintaan. Kuluttajat haluavat ostaa kenkiä, mutta mitä enemmän kenkiä heillä jo on, sen vähemmän he ovat kiinnostuneita maksamaan yhdestä parista lisää. Teoriassa usean tehtaan välinen kilpailu voisi johtaa siihen, että kenkien myyntihinta putoaisi kunnes se olisi yhtä pieni kuin kenkien valmistukseen kuluva rahamäärä. Koska tehtaiden rakennuttajat tajuaisivat alusta alkaen etteivät he saisi investoinnilleen voittoa, kukaan ei rakentaisi kengästehtaita ja kulkisimme kaikki paljain jaloin. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan tapahdu – optimaallisessa kilpailutilanteessa tehtailijat rakentavat tehtaita juuri sen verran, että kenkien hinta putoaa mahdollisimman alas jotta niiden valmistaminen olisi yhä kannattavaa. (Adam Smithin kuuluisa näkymätön käsi.) Tämä on hyvä asia, koska se takaa sen, että emme saa mahdollisimman halvalla vain kenkiä vaan myös kaikkea muuta, mitä ikinä satummekaan elämässämme käyttämään. Emme enää ole keskiajan tilanteessa, jossa hyvän veitsen hinta saattoi vastata monen vuoden palkkaa. Mitä vähemmän tehtailijat saavat otettua hinnasta välistä, sen enemmän ostovoimaa rahalla on ja sen enemmän yhteiskunnassa on hyvinvointia.

Uusien tuotteiden kohdalla ensimmäiset tulokkaat markkinoilla tienaavat merkittäviä voittoja, huomattavasti alkuinvestointejaan suurempia, kunnes tuotannon määrä on tarpeeksi suuri painaakseen myyntihinnan lähelle tuotantokustannuksia. Suuret alkuvoitot ovat porkkana joka saa aikaan innovointia, siinä missä kilpailijoiden saapuminen ja niiden uhka on se keppi joka pakottaa tuotannon kasvamaan kunnes voitot ovat lähes kadonneet. Uudet tulokkaat eivät vain koeta kopioida ensimmäistä markkinoilla, vaan koettavat pistää paremmaksi laskemalla hintoja tai parantamalla tuotetta (tai sekä että), ja markkinoille ensimmäisenä saapunut pyrkii tekemään saman pärjätäkseen. Tätä kutsutaan taloudelliseksi kilpailuksi, ja se parantaa uusien tuotteiden laatua ja pudottaa niiden hintaa, ja lopputuloksena me kaikki hyödymme. Markkinoille ensimmäiseksi saapunut voi silti jatkaa voittojen repimistä pitkään – uusien tulokkaidenkaan ei kannata tuotantoa lisäämällä pudottaa markkinahintaa niin alas, ettei kukaan enää saa voittoja. Ja ensimmäisenä markkinoilla ollut on usein ehtinyt luoda itselleen voimakkaan brändin – Coca-Cola ja aspiriini myyvät varsin hyvin nykypäivänäkin, siitä huolimatta että vastaavia kilpailijoita on markkinoilla runsaasti.

Periaatteessa sama periaate pätee kulttuuriteosten valmistamiseen: yksittäinen valmistaja ei voi tuottaa ääretöntä määrää teoskappaleita ja täten välittömästi pudottaa markkinahintaa olemattomiin, vaan yksittäisen tuottajan kapasiteetti on aina rajoitettu. Kulttuuriteoksissa ja kengissä on kuitenkin eroja. Pienelläkin valmiilla tuotantokapasiteetilla voi olla mahdollista tuottaa lyhyessä ajassa niin paljon teoskappaleita, että markkinahinta putoaa niin pieneksi, että voitot ovat riittämättömiä suhteessa siihen aikaan ja rahaan, joka teoksen ensimmäisen kopion tuottamiseen kului. Tämän vuoksi on ajateltu, että jonkin asian ensimmäistä kertaa luovalle tulisi antaa yksinoikeus tämän tuotantoon, oli kyseessä sitten uusi keksintö (patentit) tai uusi kulttuuriteos (tekijänoikeus). Tämä on monopoli – tilanne, jossa yksittäinen julkaisija voi pitää hinnat huomattavasti korkeampina kuin mitä voisi muuten, ja jossa on vähemmän painetta parantaa tuotteitaan kuin mitä muuten olisi. Koska markkinahintaa ei paineta alas kohti tuotantokustannuksia, julkaisija hyötyy rahallisesti mutta yhteiskunta kokonaisuutena kärsii. Tämän vuoksi monopoleja pidetään yleisesti ottaen huonona asiana taloustieteessä, ja niitä vastaan on säädetty erillisiä lakejakin. Jokunen sataa vuotta sitten talous perustui voimakkaasti monopoleihin, osittain koska yksittäisten hallitsijoiden oli helpompi kontrolloida valtakuntaansa kun tuotanto oli vain muutaman, helposti valvottavan tahon käsissä. (Tämä oli muuten myös tekijänoikeuden alkuperäinen rooli – epätoivottuja kirjoituksia oli helpompi sensuroida kun oikeus painaa kirjallisuutta oli vain pienellä joukolla.) Niistä kuitenkin luovuttiin, kun ymmärrettiin vapaan kilpailun olevan yhteiskunnalle parempi.

Mutta kun asiaa ajattelee näin, herää kysymys – jos monopolit ovat huono ja yhteiskunnalle haitallinen asia, niin miksi tekijänoikeuden kesto sitten on niin pitkä? Miksei sitä ole rajoitettu vain vaikka 5, 10 tai 20 vuoteen (kuten se alunperin oli)? Jos tekijänoikeuksien puute kerran teki Yhdysvalloille niin hyvää, miksi ne otettiin siellä silti käyttöön?

Siksi, koska lainsäätäjätkin ovat alttiita painostukselle. Yhdysvalloissa otettiin käyttöön tekijänoikeudet siinä vaiheessa, kun markkinoille alkoi ilmaantua uusia kustantamoita, joiden uudemilla kirjapainotekniikoilla pystyttiin uudelleenjulkaisemaan muiden markkinoilletuomia kirjoja nopeammin ja halvemmalla. Siellä aiemmin toimineet, varakkaiksi käyneet ja vaikutusvaltaiset kustantajat eivät halunneet voittojensa pienenevän, joten he alkoivat lobbata Yhdysvaltoja mukaan tekijänoikeussopimuksiin, käyttäen verukkeena kirjailijoiden etua ja oikeuksia – ja tietäen, että jos tekijänoikeudet otettaisiin käyttöön, heillä olisi varakkaampina ja vanhempina paremmat mahdollisuudet napata julkaisuoikeudet itselleen. Kampanja onnistui, ja Yhdysvalloissa otettiin ensin käyttöön rajattu tekijänoikeus, jota sitten alettiin kerta toisensa jälkeen pidentämään.

Pidennysten funktio oli kuitenkin lisätä suuren mediateollisuuden tuloja, ei lisätä kulttuurintuotantoa – tekijänoikeuksien kestoa on kerta toisensa jälkeen pidennetty ilman, että sillä olisi mitään näkyvää vaikutusta julkaistun kulttuurin määrään. Yhdysvaltojen tuorehko, vuonna 1998 säädetty tekijänoikeuden pidennys tunnetaan ”Mikki Hiiri -lakina”, koska Disney oli voimakkaasti lobbaamassa sen läpimenoa välttääkseen vanhojen Mikki Hiiri-piirrettyjensä pääsyn vapaaseen käyttöön. (On tosin ollut puhetta ettei Disneyllä olisi niihin tekijänoikeutta lainkaan, koska se mokasi niiden rekisteröimisen suhteen aikoinaan – ja Disney on uhannut oikeudenkäynnillä kaikkia niitä, jotka ovat edes ehdottaneet tätä mahdollisuutta.) Kirjastopuoli on kritisoinut EU:ssa meneillään olevaa projektia pidentää äänitteiden suoja-aikaa, koska se haittaisi huomattavasti kirjasto- ja arkistointitoimintaa, tässä esim. Ylen uutinen aiheesta: http://www.yle.fi/uutiset/haku.php?action=page&id=282635&.

Ylen radion äänitearkiston asiantuntija Pekka Gronow kirjoittaa blogissaan seuraavasti:

Yhdysvalloissa pitkät suoja-ajat ovat jo johtaneet siihen, että vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisu on lähes kokonaan loppunut. Suuria yhtiöitä, joilla on oikeuksia vanhoihin äänitteisiin, ei kiinnosta tällainen nappikauppa. Monissa tapauksissa ei ole edes mahdollista selvittää, kenelle jonkin vuonna 1948 konkurssiin menneen yhtiön oikeudet nyt kuuluvat. Kongressin kirjasto ja Copyright office ovat huolestuneet tilanteesta, ja asiasta on tehty useita selvityksiä, jotka osoittavat selkeästi, miten ylipitkistä suoja-ajoista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tuoreemmassa blogauksessaan hän kirjoittaa :

Sisämarkkinakomissari Charlie McCreevy ilmoittaa julkistavansa ennen kesää ehdotuksen uudeksi direktiiviksi, joka pidentäisi suojan 95 vuoteen. ”Jos mitään ei tehdä, tuhannet eurooppalaiset taiteilijat, jotka tekivät levyjä viisikymmenluvun lopulla tai kuusikymmenluvun alussa, menettävät seuraavien kymmenen vuoden aikana levyjen radiosoitosta saamansa tulot”, sanoi McCreely. Komissio on arvioinut, että monet muusikot alkavat uransa jo 17 vuoden iässä. Kun ihmiset nykyisin elävät yleisesti 70 80 vuoden ikään, he menettävät levysoitosta saamansa tulot eläkeiässä, jolloin heidän toimeentulonsa muutenkin heikkenee.

Periaatteessa McCreevy on oikeassa, jos ajattelemme yhden hitin ihmettä, joka on tehnyt ainoan levynsä vuonna 1960 eikä sen jälkeen ole harrastanut mitään eläketuloa kartuttavaa työtä. Käytännössä visio on jossakin määrin liioiteltu. Vain harvat radioasemat soittavat todellisuudesta levyjä, jotka ovat yli 10 vuotta vanhoja. Yli 50 vuotta vanhojen levyjen soittaminen on jokseenkin vähäistä. Nykyisen lain mukaan Yleisradio vapautui 1. 1. 2008 maksamasta Gramex-korvauksia vuonna 1957 tehdyistä levyistä. Jos McCreelyn esitys olisi tullut vuoden alusta voimaan, Yleisradiolle koituisi tänä vuonna pikaisesti päässä laskien parinkymmenen tuhannen euron lisälasku. Puolet summasta jakautuisi satojen muusikoiden kesken, toinen puoli menisi levy-yhtiöille, jotka korjaisivat varsinaisen hyödyn uudistuksesta. Kenenkään eläkepulmia ei tällä tavalla ratkota.

Toisaalta olisi kohtuullista, että taiteilijoiden suoja kestäisi eliniän. Katri Helenan vuonna 1964 levyttämä ”Puhelinlangat laulaa” menettää nykyisen lain mukaan suojansa 2015, mutta Katri on varmaankin silloin hyvissä voimissa. Tähän ei kuitenkaan tarvita 95 vuoden suojaa, 70 vuotta riittäisi hyvin.

Pitkien suoja-aikojen ongelma ei olekaan se, että kadehtisimme taiteilijoilta ja heidän perikunniltaan työn hedelmiä. Jos suoja-ajat pidennetään 95 vuoteen, se ei koske vain radiosoittoja ja kaupallisia uusintajulkaisuja, vaan paljon muutakin. 90 vuotta vanhojen levyjen käyttö ei yleensä enää ole kaupallista. Jos esimerkiksi kirjasto haluaa valmistaa varmuuskopion vanhasta levystä, jota ei enää saa kaupasta, tähänkin tarvitaan oikeudenomistajien lupa. Sen luulisi olevan yksinkertaista, mutta käytännössä ei. Tällaisestakin itsestään selvältä tuntuvasta asiasta on Suomessa käyty pitkiä, tuloksettomia neuvotteluja. Kun suoja-aikoja pidennetään, hyödyt vähenevät ja haitat lisääntyvät. Levyfirmoja syntyy ja sammuu niin nopeasti, että kukaan ei pysty yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua selvittämään useimpien vuonna 2008 tehtyjen levyjen silloista ”omistajaa”. Mitä pitemmäksi suoja-ajat säädetään, sitä enemmän syntyy ”orpoja teoksia”, joita kukaan ei voi käyttää mihinkään, koska omistajaa ei pystytä tavoittamaan, mutta teosten käyttäminen ilman omistajan lupaa olisi yleisen syytteen alainen rikos.

Tekijänoikeuden asiantuntija, professori Jukka Kemppinen on lisännyt nimensä 17 muun professorin allekirjoittamaan vetoomukseen suoja-aikojen pidentämistä vastaan, jossa todetaan ehdotuksen toteutuessaan hyödyttävän vain suuria oikeudenomistajia eikä pieniä tahoja lainkaan.

Ensimmäisestä sitaatista on oleellista huomata toinen virke: ”Suuria yhtiöitä, joilla on oikeuksia vanhoihin äänitteisiin, ei kiinnosta tällainen nappikauppa”. Pieniä yhtiöitä voisi kylläkin hyvin kiinnostaa uudelleenjulkaista vanhaa kulttuuria, mutta suuri mediateollisuus haluaa säilyttää monopolinsa ja välttää kilpailua mahdollisimman pitkälle, pitääkseen voittonsa korkeina. Se että alkuperäiset tekijätkin sattuvat saamaan pienen siivun on heille sivuseikka. Se että vanhaa kulttuuria on lähes mahdotonta löytää on mediayhtiöille vain plussaa, koska silloin uudet megahitit tuottavat enemmän voittoa.

Sen lisäksi että laajat tekijänoikeudet pitävät kulttuurin hinnat korkealla, vaikeuttaa se myös uuden kulttuurin luomista: kun merkittävä osa musiikista on tekijänoikeuksilla suojattua, tulee haastavammaksi esim. toteuttaa luovaa visiota elokuvasta, johon tietty musiikkikappale sopisi täydellisesti – kappaleen käyttöoikeus saattaa olla ylihinnoiteltu, tai sen oikeudenomistajia voi olla mahdotonta löytää. (Minullakin on muuten omistuksessani eräs täysin laillisesti ostettu TV-sarjan DVD-kokoelma, jossa osa alkuperäisessä sarjassa käytetyistä musiikeista on korvattu paljon huonommin istuvilla, kun oikeuksia niiden uudelleenkäyttöön DVD-julkaisussa ei saatu.) Against Intellectual Monopoly mainitsee elokuvan, jonka tuottamiseen meni 400 000 dollaria – tästä 218 dollaria varsinaisiin tuotantokuluihin, ja loput käytettyjen videopätkien ja musiikkiotteiden oikeuksiin.

Tekijänoikeuden funktio mediateollisuuden tapana tukahduttaa kilpailua tuli esiin varsin hyvin, kun tein Animeconiin esitelmää tekijänoikeuksien vaikutuksesta animeharrastukseen. Nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön mukaan: 1) on laitonta tehdä animaatiosta tai sarjakuvista fanikäännöksiä ja levittää niitä maihin, joissa niistä ei myydä käännöksiä (siitä huolimatta, että tämä on käytännössä luonut markkinat japanilaiselle populaarikulttuurille lännessä) 2) on laillisesti harmaalla alueella tehdä omaa fanisarjakuvaa johonkin tuotteeseen perustuen 3) on laitonta tehdä omia animemusiikkivideoitaan (huolimatta siitä että tämä on sekä kappaleelle että videomateriaalina käytetylle sarjalle vain hyvää mainosta) 4) on laitonta edes ripata videomateriaalia laillisesti omistamaltaan levyltä musiikkivideon tekemistä varten, tai katsoa sitä muuten kuin lisensoidulla soittimella 5) on laitonta katsoa videoita (olivatpa ne itsessään laillisia tai laittomia) harrastelijayhdistysten videoilloissa 6) on laitonta tuoda viihdettä maahan muuten kuin alkuperäisen valmistajan hyväksymiä kanavia pitkin (vaikka materiaali itsessään olisi valmistajalta laillisesti hankittua ja muuten tekijänoikeuksien mukaista). Koko laki on rakennettu sille periaatteelle, että ihmisten tulee olla puhtaasti passiivisia kuluttajia, jotka hankkivat kaiken viihteensä mediateollisuuden tarkkaan kontrolloimia ja hyväksymiä reittejä pitkin. Vahingossakaan kukaan ei saa itse ruveta luomaan omaa kulttuuria, tai levittämään jotakin muuta kuin hyväksyttyjä reittejä pitkin, koska se murentaisi olemassaolevaa monopolia ja vaikeuttaisi maksimaallisten voittojen keräämistä. Kulttuuri halutaan pitää harvoilta monille -mallissa kaikilta kaikille -mallien sijaan. Tämä on se tavoite, johon nykyaikainen tekijänoikeuslainsäädäntö tähtää – säilyttämään sen 1700-luvun tilanteen, jossa muutamalla taholla oli tiukka kontrolli kaikkeen tuotettuun viihteeseen.

Monopolista hyötyy enemmän, mikäli voi hinnoitella tuotteensa joka markkina-alueella sikäläisen ostohalukkuuden mukaan. Köyhissä maissa myydään halvemmalla ja rikkaissa maissa kalliimmalla, jolloin saadaan kaikkialta maksimaaliset voitot. DVD-levyjen aluesuojaukset johtuvat tästä – ei haluta, että yhdellä alueella halvalla myytyjä teoksia voitaisiin kuljettaa rikkaampiin maihin ja myydä siellä yhtä halpaan hintaan. Siksi myös uusiin tekijänoikeuslakeihin ollaan lobbattu mukaan rajoituksia aluesuojauksien kiertämistä ja luvatonta maahantuontia vastaan (vaikka niistä maahantuoduista tuotteista olisi maksettu kaikki asiaankuuluvat maksut).

DGV huomautti, että monissa asioissa on otettu lähtökohdaksi, ettei asiaan voida soveltaa puhtaasti taloudellisia argumentteja. Tämä on totta, mutta kannattaa huomata, että kaikissa hänen mainitsemissaan esimerkeissä (taitelija-apurahat, kansallisoopperan toiminta) on haluttu *edistää* kulttuuria enemmän, kuin mitä markkinatalous muuten sitä edistäisi. Tässä tapauksessa tavoitteena on siis ollut sama, kuin mikä tekijänoikeussuojan lyhentämisessä olisi – edistää kulttuurin tuotantoa ja saatavuutta, etenkin muuten vähemmän tunnettujen teosten. Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä on kuitenkin suunniteltu tekemään isojen julkaisijoiden ja levitysfirmojen lompakot paksummiksi, ei hyödyttämään tekijöitä eikä tavallisia kansalaisia.

Lisää piraattitapaamisia

Tapaamisia kolmella paikkakunnalla!

Jyväskylässä on piraattitapaaminen lauantaina 30.8. klo 18 eteenpäin, ravintola Sohwin kabinetissa. Paikalle saapuvilta toivotaan ennakkoilmoittautumisia tapaamisen foorumiketjuun.

Tampereella tavataan seuraavan kerran torstaina 4.9. keskustassa O’Connell’sissa (Rautatienkatu 24) klo 18:00 eteenpäin.

Helsingissä taas tavataan sunnuntaina 7.9. kello 15, Hakaniemen Café Javassa.

Eikö omalla paikkakunnallasi ole mitään? Järjestä oma tapaaminen ja jätä tähän blogiviestiin kommentti, niin saat sille mainosta.

Tapaamisiin osallistumista suositellaan kaikille Piraattipuolueen jäsenille – etenkin nyt, kun korttikampanjan alku lähestyy ja keräämistä alkaa olla aika ruveta organisoimaan. Seuraavan foorumillemme aiheesta kirjoitetun viestin allekirjoitan itse täysin:

Asiassa on yksinkertaisesti kyse siitä, että piraattipolitiikkaa tuskin kukaan koulussa opiskelee, aika lailla kädestä käteen periaatteella mennään, jos päteviä oppimistuloksia meinataan saavuttaa. Netistä voi toki lukea kaikenlaista, mutta pienen keskustelun jälkeen nämä asiat kirkastuvat varmasti tarkemmiksi todella monille meistä.

Toinen pointti on yhteisöllisyys: Haluammeko, että piraattiaate jää foorumeille ja irc-kanaville vai uskaltaudummeko välillä ulos tutustumaan naamatusten toisiimme ja kenties siihen epäluuloisesti murahtelevaan herraan naapuripöydässä. Varsinkin niille, jotka aikovat tehdä puolueen ja politiikan eteen enemmän tai vähemmän, palkattuna tai ilman palkkaa, ehdokkaana tai ei, olisi varmasti hyötyä ja iloa tuntea ihmiset keiden kanssa töitään tekee.

Harvan asian puolue – etu eikä haitta?

Muusikoiden.net- foorumiviestistäni laajentaen.

Piraattipuoluetta nimitetään usein vähän halventavaan sävyyn yhden asian puolueeksi. Tämähän ei varsinaisesti pidä paikkaansa – kohdealueitamme ovat kulttuuri, kansalaisoikeudet ja patentit. Tässä on enemmän asioita kuin vain yksi, vähintään kolme. Mahdollisesti enemmänkin, riippuen siitä, mitä kaikkea noiden kolmen alle laskee.

On kuitenkin totta, että moniin muihin puolueihin verrattuna meillä on verrattain kapea puolueohjelma. Meillä ei ole mitään virallista kantaa kansaneläkkeeseen, puolustusmäärärahoihin tai ydinenergiaan. (Tai siihen, pitäisikö Suomen kansalliseläimeksi vaihtaa Lentävä Spagettihirviö. Ainakaan tietääkseni meillä ei ole.) Emme ehkä ole yhden asian puolue, mutta olemme kieltämättä harvan asian puolue. Joku voisi perustellusti sanoa, että Suomen suurimmat tämänhetkiset ongelmat ovat juuri sellaisia, joita meillä ei ole asialistallamme. Joku voisi myös sanoa, että tämän takia meitä ei kannata äänestää.

Mutta kysymys ei niinkään ole se, ovatko nämä asiat Suomen suurimpia ongelmia. Kyse on enemmän siitä, kiinnittääkö mikään valtavirtapuolue näihin asioihin huomiota – ja tällä hetkellä Piraattipuolueen ajamiin asioihin ei huomiota juuri kiinnitetä (muuten kuin vastakkaiseen suuntaan vievän lobbauksen muodossa). Eduskuntaan mahtuisi kyllä muutamia harvankin asian puolueita, pitämään asiat tapetilla isoille puolueille, joilla on hoidettavanaan niin paljon muita asioita etteivät ehdi näitä ”vähemmän tärkeitä” asioita ajatella yhtä paljoa.

Katsotaan esimerkiksi vaikka Vasemmistoliiton tavoiteohjelmaa. Siinä on kuusi pääotsikkoa ja niiden alla 19 alaotsikkoa. Näiden aukikirjoittamiseen menee 12 pisteen fontilla 14 sivua. (Piraattipuolueen puolueohjelma on noin puolitoista sivua.) Aiheet vaihtelevat liikennepolitiikasta koulutukseen ja työntekijän asemasta perhepolitiikkaan. Nostan Vasemmistoliiton väelle hattua – epäilen suuresti, riittäisikö minulta energia perehtyä tuohon kaikkeen. Epäilen, riittääkö kovin monella kansanedustajallakaan, olivat he sitten vasureita tai jostain muusta puolueesta. Yrityskin on kunnioitettava, ja arvostan aidosti sitä, että on ihmisiä jotka tekevät parhaansa jotta kaikkiin suomalaisia koskettaviin asioihin saataisiin mahdollisimman hyvä tilanne aikaan.

Mutta pakko myös olla rehellisiä – ei keneltäkään riitä aika tai jaksaminen perehtyä perinpohjaisesti tuohon kaikkeen. Aina välillä valtapuolueita syytetään siitä, että ovat esimerkiksi teknologian kehityksestä täysin pihalla, tai että he säätävät lakeja puhtaasti teollisuuden lobbareiden ohjeiden mukaan. Mutta jos minä joutuisin perehtymään kaikkeen siihen, johon valtavirtapuolueissa joudutaan perehtymään, kyllä minäkin olisin uuden teknologian kehityksestä pihalla. Minulla ei yksinkertaisesti riittäisi aika sen silmälläpitämiseen. Vastaavasti lobbareiden kanssa – teollisuuden edustajat ovat puolueellisia, mutta silti on aivan järkevää luottaa siihen, että väki joka tekee elääkseen jonkin alan työtä, tietää mitä se ala kaipaa. Muitakin mielipiteitä olisi hyvä etsiä, mutta monien ristiriitaisten näkemysten käsittelemiseen ja keskitien seulomiseen esille tarvitaan paljon energiaa. Jos sitä ei kaikelta hoidettavalta riitä, voi alan ammattilaisten neuvojen kuunteleminen usein ollakin se vähiten huono vaihtoehto.

Siksi pitäisinkin varsin tervetulleena kehityksenä, jos eduskunta täyttyisi Piraattipuolueen kaltaisista, tiukasti fokusoituneista pikkupuoleista, joiden edustajilla olisi aikaa ja energiaa oikeasti huolella tutkia niitä asioita joita itse ajavat. Isot puolueet joutuvat ottamaan kantaa kaikkeen, jolloin ne joutuvat myös jakamaan energiansa kaikkeen – jolloin ei juuri jää resursseja olla mistään aiheesta perillä todella hyvin. Pienille puolueille jäisi.

Valitettavasti Suomen nykyinen vaalijärjestelmä ei pikkupuolueita suosi. Tämä onkin ehkä yksi suurimmista suomalaisen demokratian ongelmista tällä hetkellä. (Jonka mielelläni korjaisin siirtymällä esimerkiksi siirtoäänivaalitapaan.)

Viikon uutiset

Satunnaisia uutisia viimeisen (reilun) viikon ajalta:

Tietokone, 14.8.2008: Piratismin vähentämiseen harkitaan kovia keinoja:

”On variaatio teknisiä keinoja, joita voidaan käyttää. Yksi vaihtoehto on, että jos laajakaistaliittymän asiakas syyllistyy useampaan kertaan tekijänoikeusloukkauksiin, internetyhteys voitaisiin katkaista määräaikaisesti”, kertoo Kotilainen.

EFFI, 15.8.2008: Avoin kirje kulttuuriminsteri Wallinille:

Työryhmään osallistuvat tahot saivat jo kertaalleen ”Lex Karpelan” yhteydessä laittaa lainsäädännön haluamaansa kuntoon. Jos luette esimerkiksi TTVK:n tai ÄKT:n lobbausmateriaaleja kyseiseltä aikakaudelta, lakiin vaadittujen ja sittemmin otettujen käyttöestojen, rikosoikeudellisten sanktioiden ja yksityistä jakelua koskevien tiukennusten piti ratkaista kaikki verkkojakelun ongelmat. Pelkäämmekin pahoin, että jo etukäteen on kulisseissa päätetty käyttää jälleen kerran Jukka Liedeksen jo 90-luvun alusta peräisin olevaa vanhentunutta reseptiä – tosin vain vieläkin suuremmilla annoksilla ja siten haittavaikutuksilla.

Digitoday, 16.8.2008: RIAA maksaa sata tuhatta vääristä syytteistä:

Oikeudenkäynnin aikana Andersen toimitti tietokoneensa RIAAlle tarkastettavaksi. RIAA ei julkistanut tutkimusraporttia, ennen kuin oikeus määräsi niin tehtäväksi. Raportti kertoi, ettei latauksista löytynyt mitään jälkiä.

Piraattiliitto, 22.8.2008: KOK ja Pirate Bay napit vastakkain:

Viime lauantaina olympiakomitean juristit postittivat Ruotsin oikeusministerille Beatrice Askille kirjeen, jossa he esittivät närkästyksensä siitä, kuinka jo miljoona Pekingin avajaisseremonian kopiota on jaeltu laittomasti vertaisverkoissa, ruotsalaisen Pirate Bayn ollessa ”merkittävin laittoman aktiviteetin keskus”.

Yhteenvetona: Lainsäätäjät harkitsevat ihmisten Internet-yhteyksien katkaisemista rangaistuksena tiedostonjakamisesta samaan aikaan kun maailmalta kantautuu taas uusia raportteja siitä, miten epäiltyjen tiedostonjakajien kimppuun hyökätään ilman mitään todisteita. Luottamustamme mallikkaaseen lainsäädäntöön parantaa varmasti se, ettei lain valmisteluihin ole otettu mukaan EFFIä tai muutenkaan juuri muita tahoja, kuin Lex Karpelan läpi lobbanneita. Ja vertaisverkkolevityshän on tärkeää saada kuriin, muutenhan voisi käydä niin, että kuka tahansa voisi katsoa olympialaisia netistä!

Että näin.

Tekijänoikeuskorvauksien merkitys muusikon tuloissa

Kirjoitan asiasta joka on pitkään painanut mieltäni, musiikkialan tuloista, niiden tekijänoikeuskorvauksista ja siitä suuresta hälystä jonka mukaan artisti menettää leivän pöydältään kun pahat nettipiraatit nakertavat tuon näkkärin yön pimeinä tunteina.

Löysin joitakin viikkoja sitten käsiini tiedon, jota olen pidempään jo kaivannut, mutta jonka utelun olen toistaiseksi tukahduttanut ja suunnitellut ajoittavani Piraattipuolueen rekisteröinnin jälkeiseksi. Luovan Työn Tekijät- ja Yrittäjät (LYHTY) onnekseni on päättänyt lisätä sivuilleen tiedon, paljonko musiikintekijän keskiarvotulot ja tekijänoikeuskorvaukset ovat.

Paljon pidetään meteliä siitä kuinka musiikintekijä menettää rahansa nettilataamisen takia, jättäen kokonaan huomiotta sen, paljonko nettilataajat siitä huolimatta musiikkia ostavat ja vielä tehokkaammin sen, kuinka netistä musiikkinsa lataavat käyvät kyseisten yhtyeiden keikoilla, ostavat oheistuotteita ja mainostavat mielittyään musiikkia myös ystäväpiirilleen, näin jälleen tuoden lisää asiakkaita yhtyeelle.

LYHTY kertoo musiikintekijän verotettavaksi mediaanituloksi musiikkialalta 1120 euroa kuukaudessa. Hyvin pieni summa nyky-yhteiskunnassa jos tällä pitäisi toimeen tulla. Totuus kuitenkin on, että käytännössä lähes lainkaan myyviä tuntemattomia artisteja on huomattavasti enemmän kuin supertähtiä. Tällä johdonmukaisella päätelmällä voisimme olettaa summan olevan useimmilla ainoana työnään musiikkia tekevillä kohtuullisempi.

Nyt kuitenkaan emme puutu summan suuruuteen, koska yleisenä palkkatasona se ei ole kelvollinen vertailuluku, joten keskitymme vain verotettavan tulon ja tekijänoikeusmaksujen suhteeseen. Sitä paljonko kukin teoksen luojista tekijänoikeuskorvauksia saa, ei Gramexista ja Teostosta saatavista esillä olevista tuloista vielä voi laskea, sillä Teosto edustaa n. 19 000:ta kotimaista sekä n. kahta miljoonaa ulkomaista musiikin tekijää ja kustantajaa, Gramex taas yli 40 000:ta kotimaista muusikkoa ja äänitetuottajaa.

Asian yksinkertaistamiseksi siis oletamme ideaalin tilanteen jossa on kyseessä yksi artisti joka itse säveltää, sanoittaa, sovittaa sekä esittää teoksensa. Tämä keskiverto yksin musiikkinsa luova ja esittävä tekijä siis tienaa 1120 euroa kuukaudessa, josta tekijänoikeusmaksut ovat 212,50 euroa.Toisin sanoen vaikka esimerkkimme muusikko tekee kaikki edellä mainitut osuudet itse, eivät tekijänoikeusmaksut siltikään ole edes viidennestä hänen palkastaan!

Nyt siirrymme hieman spekuloivampaan osuuteen:
Mikäli musiikki vapautetaan Piraattipuolueen tavoitteiden mukaisesti voittoa tavoittelemattomille kokonaan ja taloudellista hyötyä tavoitteleville tekijänoikeuskorvauksien maksuaika rajoitetaan 5-10 vuoteen julkaisuhetkestä, mitä tulee käymään? Paljon on kättä väännetty siitä, väheneekö vai kasvaako levymyynti. Molemmille kannoille on löytynyt runsaasti kannatusta, joten jos haluamme olla asiasta varmoja tässä kirjoituksessa, otamme tahallisesti pahemman otoksen ja oletamme levymyynnin laskevan.

Tämä mahdollisimman tehokkaasti tekijänoikeusmaksuja hyödyntävä yksinäinen artisti siis menettää hieman rahaa, kun hänen alle viidenneksestään otetaan pois siivu. Se kuinka suuri osa tuosta alle viidenneksestä on levymyyntiä, on täysin artistikohtaista (erityisesti riippuen suosiosta ja keikkailusta), mutta keskimäärin se lienee reippaasti alle puolet summasta. Yli puolet siis tulee kaupallisesta käytöstä, kuten esim. radio- ja baarisoitannasta. Mitä siis todella kävisi jos ihmiset, niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, päättäisivät lopettaa kokonaan musiikistaan maksamisen niin sähköisessä kuin fyysisten CD albumien muodossa? Eri yhtyeiden musiikkia kuunneltaisiin vielä paljon entistä enemmän, jolloin musiikin kaupallisen hyödyntämisen tarve ja valikoimat väjäämättä kasvaisivat, tuoden mahdollisuuden menestyä paljon useammille artisteille, kuin vain nykyiselle skaalalle, sillä ihmiset pystyisivät vapaasti kuuntelemaan musiikkia ja muodostamaan omat suosikkiyhtyeensä. Tämän myötä myös keikoilla käynnit ja oheistuotteiden myynnit kasvaisivat, sillä fanittamansa musiikin livenä kuulemista ja näkyvästi kannattamista ei voi korvata.

Mikäli Lyhdyn sivuillaan viittaama Lissun isä on säveltäjä, hänen tekemiensä teosten käyttö kaupallisesti kasvaisi ja ehkä vielä jonakin päivänä taksin ajaminenkin voisi loppua. Ehkä hänellä taas ei ole kiinnostusta tehdä musiikkia kokopäiväisesti ja hän on mielellään taksikuski. Saattaa toki olla että Lissun isä olikin itse bändin laulaja, sitten jää taksikuskin hommat jos haluaa ehtiä keikkailla fanien kotikuppiloissa tai konserteissa.

Nyt pitää kuitenkin muistaa, että spekuloimme koko ajatuksen sen mukaisesti, että levymyynti lakkaisi kokonaan. Tätä ei tule tapahtumaan, ellei musiikkiala itse joskus niin pahasti itseään nilkkaan ammu. Fyysisten albumien arvostus tuskin koskaan kadonnee, puhumattakaan siitä että myynnissä on kyse myös palvelusta. Mikäli fyysinen tai sähköinen kauppapaikka tarjoaa jotakin palvelua jonka asiakas hyväksi näkee eikä hinta ole liian suuri, asiakas hyödyntää palvelua.

Ainoa tilanteen heikennys johon koko tilanne itseasiassa johti, oli elinikäisen tulon katoaminen. Työtä on aikuistenoikeasti myös toisinaan tehtävä, tekijänoikeusmaksut eivät valu elinikää + seitsemää kymmentä vuotta. Lisäksi yksin teoksen tekevä artistimme saa levymyynnistä 15% verottomasta myyntihinnasta. Hänen levyään myydään hintaan 15 euroa, levy myy kolmanneksen kultalevyn rajasta, eli 5 000 kappaletta, joka on jo hieno saavutus mediaanitulosta nauttivalle muusikollemme. Hänellä jää siis levymyynnistä verotettavaa tuloa 750 euroa, josta vielä maksetaan taustaorkesterille ja tulo jakaantuu vielä useammalle vuodellekin. Summan jäädessä näin pieneksi, todennäköisesti jopa negatiiviseksi, jätämme sen kokonaan pois laskelmista. Tämän todennäköisesti negatiivisen summan poisjääminen ei laskelmia ainakaan artistin kannalta ole haitallista.

Niin entä se levymyynnin tuoma osuus, riittikö konserttitulot ja kaupallinen hyödyntäminen korvaamaan tuon summan? Mitä luulette? Muusikkojen liiton mukaan suomalaisen muusikon tärkein tulonlähde on keikkakorvaukset, toissijainen tekijänoikeusmaksut (se alle viidennes tuloista) ja siitäkin levymyynti näyttelee vain yhtä roolia.

Muusikko Jill Sobule: Levyn rahoitus faneilta

Stolzen lunnasmalliluennosta sai sen kuvan, että suurten summien kerääminen teosten rahoittamiseksi olisi lähes mahdotonta – etenkin jos puhutaan muista aloista kuin peleistä. Mutta onko se?

Muusikko Jill Sobule päätti tämän vuoden alussa tehdä uuden, seitsemännen levyn. Sen sijaan että hän olisi perinteiseen tapaan päättänyt hankkia tähän rahoituksen levy-yhtiöiltä, kääntyi hän faniensa puoleen. Kyse ei ollut mistään pikkusummasta: tavoitesumma oli yhteensä $75 000 dollaria, joka käytettäisiin sekä levyn tekemiseen että levittämiseen ja markkinointiin. Toisin kuin lunnasmallissa, valmista levyä myytäisiin maksullisesti normaalisti. Lahjoittajille kuitenkin annettiin erilaisia etuja sen mukaan, paljonko he olivat lahjoittaneet. Suluissa niiden ihmisten määrä, jotka tätä kirjoitettaessa ovat lahjoittaneet kyseisen tason verran.

  • $5 ”Ystävä” (8) – Ei erityisiä etuja.
  • $10 ”Hiomatonta kiveä” (71) – Oikeus ladata valmis levy verkosta.
  • $25 ”Hiottua kiveä” (146) – Ennakkokopio valmiista levystä, ennen massalevitystä.
  • $50 ”Tina” (182) – Ennakkokopio valmiista levystä, ja kiitoskirje.
  • $100 ”Kupari” (93) – Kuten yllä, plus ”levyn nuorempi tuottaja” -t-paita.
  • $200 ”Pronssi” (18) – Ilmainen pääsy Jillin keikoille vuonna 2008.
  • $250 ”Hopea” (25) – Kaikki ylemmät, plus jäsenyys ”Tuottajien Salaseurakerhoon”, eli salasana verkkosivulle jonne Jill laittaisi kappaleiden raakaversioita tai muuta kiinnostavaa.
  • $500 ”Kulta” (24) – Lahjoittajan nimi mainitaan (ja mahdollisesti väännetään siitä jokin riimi) levyn lopulla olevalla raidalla.
  • $1000 ”Platina” (10) – Lahjoittajalle kirjoitetaan oma teemalaulu.
  • $2500 ”Smaragdi” (2) – Mainitaan levyn tuottajana.
  • $5000 ”Timantti” (3) – Jill tulee lahjoittajan kotiin pitämään konsertin.
  • $10 000 ”Asetason plutonium” (1) – Lahjoittaja pääsee laulamaan tehtävällä levyllä.

Kuten luvuista saattaa nähdäkin, tavoite tuli täyteen – ja ylittyikin, sillä ihmiset ovat halunneet jatkaa lahjoittamista edelleen. Tätä kirjoitettaessa kokoon on saatu 85 170 dollaria, josta alkuperäinen 75 000 dollaria saatiin kokoon vain 53 päivässä. Rahat tulivat yli 500 ihmiseltä 44 osavaltiosta ja 11 maasta Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Jill oli jo pitkän aiemman uran tehnyt, vakiintunut muusikko, mikä auttoi häntä saamaan summan kasaan. Vähemmänkin tunnetut yhtyeet voivat kuitenkin seurata hänen esimerkkiään: sen sijaan että perinteisesti tehdään demonauha levy-yhtiölle ja toivotaan parasta, laitetaan demokappaleet verkkojakeluun ja aletaan kerätä rahaa. Aloittelevan yhtyeen voi olla vaikea saada kokoon vastaavaa summaa kuin Jill, mutta sen sijaan voidaan kerätä esim. pelkästään rahat levyn tekemiseen. Tässä mallissa levy-yhtiöllä on edelleen rooli, mutta pienempänä: se keskittyy vain levyn levittämiseen ja promotoimiseen. Kuten lunnasmallissakin, tämä pienentää sekä levy-yhtiön että tekijöiden riskiä – koska osa levyn tekemiseen menevistä kuluista on jo maksettu, voivat tekijät saada kunkin levyn myynnistä isomman provikan, eikä yhtiö vaaranna yhteen levyyn yhtä paljoa rahaa kuin normaalisti. Vaikka tiedostonjakaminen vähentäisikin levyjen ostamista (tutkimusten valossa kiistanalainen oletus), levyä tarvitsisi myydä harvempia kappaleita jotta se tuottaisi voittoa.

Levy-yhtiöiden puolelta tämänlaisia ”firma vain levittää”-sopimukset sallivia palveluita onkin jo olemassa, kuten esimerkiksi Suomessa tekijälle 70% provikan lupaava The Ground Backstage.

Sobule ei myöskään ole ainoa muusikko, joka on rahoittanut levynsä tällä tapaa. Sitä varten on perustettu erillinen palvelu, ArtistShare, jonka kautta mm. useat Grammy-voittajat ovat saaneet rahoituksen levyilleen.

Greg Stolze lunnasmallista

Greg Stolze piti viime viikonloppuna esitelmän lunnasmallista Ropecon-tapahtumassa. Olin kuuntelemassa sitä ja laadin sen sisällöstä seuraavan yhteenvedon.

———————-

Lunnasmallista Stolzen käyttämänä yleisesti

Koko juttu sai alkunsa siitä, kun Stolze kehitti minipelin Meatbot Massacre. 10 sivun mittainen peli oli liian lyhyt jotta sitä olisi kovin kannattavaa julkaista painettuna, ja PDF-myynnissä oli kaksi ongelmaa: luvaton kopiointi, ja se, ettei Stolze halunnut ruveta väsäämään omaa nettikauppaa sitä varten (siihen aikaan ei vielä juuri ollut valmiita nettikauppajärjestelmiä).

Ratkaisuksi hän kehitti lunnasmallin. Ihmisille kerrottiin, että Meatbot Massacrea pidetään panttivankina ja se tulisi ilmaiseksi kaikkien saataville, mikäli tätä varten lahjoitettaisiin 30 päivän aikana yhteensä 600 dollaria (10 senttiä/sana). Muussa tapauksessa lahjoitetut rahat menisivät hyväntekeväisyyteen ja peli pysyisi panttivankina poissa julkisuudesta. Projekti onnistui, keskimääräinen lahjoitus oli noin 10-20 dollaria ja lahjoittaneita oli yhteensä noin 60.

Meatbot Massacren onnistumisen jälkeen Stolze on julkaissut lunnasmallilla mm. pelin …in Spaaace! (lunnassumma 800 dollaria) sekä yhdeksän lisäosaa Reign-roolipeliinsä (lunnassumma 1000 dollaria/lisäosa), 10 senttiä/sana -hinnoittelua noudattaen. Maksajat saavat lisäetuina nimensä teoksen mukana tulevaan Hall of Heroes-tiedostoon, sekä sähköpostiin ilmoituksen siitä kun peli tulee valmiiksi.

Stolzen lunnasmallilla julkaisemat pelit kirjoitetaan aina loppuun asti ennenkuin haaste julistetaan ihmisille: malli rakentuu luottamukseen, ja ihmisten on helpompi luottaa siihen että saavat tuotteen mikäli tietävät saavansa sen välittömästi summan täytyttyä. Määräaika on yleensä 25 päivää, johtuen siitä että Stolze käyttää projekteihinsa nykyään Fundable-palvelua. Kuka tahansa voi laittaa tälle sivustolle kuvauksen projektistaan ja määrittää rahasumman jonka toivoo projektille saavansa. Muut ihmiset voivat luvata lahjoittavansa rahaa, jonka Fundable kerää vasta kun summa täyttyy. Jos summa ei täyty ajoissa, kukaan ei menetä rahojaan – joko lahjoittajat saavat pitää rahansa, tai sitten he saavat teoksensa. Fundable asettaa kuitenkin joitakin rajoituksia projektille: lahjoituksen minimisumma on 10 dollaria, ja määräajan maksimikesto 25 päivää. Maksimiajan olemassaolo kannustaa ihmisiä lahjoittamaan herkemmin.

Joskus rahaa tulee enemmän kuin on tarkoitus, kun ihmiset jotka eivät halua lahjoittaa rahaa etukäteen päätyvät antamaan rahaa nähtyään teoksen. Stolze lisää yleensä nämä rahat seuraavan teoksensa lunnaspottiin. Stolzella on tällä hetkellä menossa avoin haaste, joka ei käytä fundablea. Hän tekee kerran kuussa vapaaehtoistyötä paikallisessa kodittomia avustavassa hyväntekeväisyydessä, ja on tullut tietoiseksi siitä miten bensan ja ruuan hintojen nousu satuttaa kodittomia poikkeuksellisen pahasti. Koska hänellä on iso joukko julkaisemattomia novelleja joita hän ei jaksa ruveta lähettelemään lehdestä toiselle julkaisun toivossa, on hän sen sijaan alkanut laittaa niitä yksi kerrallaan ylös panttivangeiksi. Niillä ei ole määräaikaa ja rahoja ei tulla palauttamaan, mutta kaikki niihin lahjoitettu raha menee suoraan hyväntekeväisyyteen. Toistaiseksi lahjoituksia ei ole tullut hirveästi, minkä Stolze toivoo korjaavansa mm. mainostamalla asiaa Ropeconissa (ja nyt minun kauttani tässä blogissa).

Lunnasmallin edut

Yksi lunnasmallin hyvä puoli on, että se eliminoi perinteisessä julkaisussa tarvittavan infrastruktuurin. Tavallisten kirjojen kohdalla niitä joudutaan ensin painamaan ehkä tuhat, sitten lähettämään ne autolla varastoon, josta niitä jaellaan myyjille, jotka laittavat ne omaan kauppaansa. Lunnasmallissa kukaan näistä ei ota rahaa välistä, vaan kaikki tuotot menevät suoraan tekijälle.

Toinen hyvä puoli on, että Reignin lisäosien kanssa fanit ja tekijä ovat tulleet suorempaan kontaktiin toistensa kanssa. Stolze on heitellyt erilaisia ideoita siitä, millaista materiaalia voisi seuraavaan lisäosaan kirjoittaa, ja ihmiset ovat ilmaisseet paljonko olisivat kustakin vaihtoehdosta valmiit maksamaan. Suosituimmat ideat päätyvät toteutetuiksi. Malli pohjautuu luottamukseen ja pakottaa tekijän pysymään rehellisenä: jos Stolze julkaisee vain rahaa saadakseen teoksen joka on roskaa, se rikkoo luottamuksen ja vaarantaa koko tulevaisuuden. Fanien on luotettava tekijään ja tekijän on luotettava siihen että fanit maksavat ja ovat kiinnostuneita.

Malli toimii sitä paremmin mitä enemmän ihmiset luottavat siihen, ja mitä paremmin malli on toiminut, sen enemmän ihmiset siihen uskaltavat luottaa. Reignin lisäosien kohdalla ihmiset näkevät että niitä on onnistuneesti jo julkaistu yhdeksän, ja voivat olla luottavaisempia siitä, että seuraavaankin uskaltaa laittaa rahojaan. Jotkut aiemmin lahjoittamatta jättäneet ovat taipuvaisia antamaan seuraaville osille enemmän rahaa, koska tuntevat olevansa kiitollisuudenvelassa niille, jotka ovat avanneet heille pääsyn aiempiin osiin.

Lunnasmalli antaa ihmisille mahdollisuuden osoittaa, miten paljon he pitävät jonkun tekijän tuotteista. Perinteisesti myydystä kirjasta voi maksaa vain tietyn summan (ellei sitten osta sitä useaan kertaan) ja siitäkin menee alkuperäiselle tekijälle vain pieni osa. Lunnasmallissa taas voi maksaa niin paljon kuin haluaa.

Pelien kohdalla lisäosien ilmaisjakelu parantaa myös (Reignin kohdalla print-on-demandina myytävän) peruskirjan myyntiä. Tämä tekee mallin hyväksi myös perinteisille kirjakauppiaille: sen sijaan että he koettaisivat myydä asiakkailleen vain 360-sivuista kirjaa, he myyvät asiakkailleen 360-sivuista kirjaa johon on netissä 100 000 sanan verran ilmaista lisämateriaalia jota pystyy kirjan avulla käyttämään.

Merkittävää on myös, että kun tarpeeksi paljon lisäosia oli julkaistu PDF-versioina, Stolzelta alettiin pyytää painettua versiota niistä. Seurauksena hänellä on nyt myytävänä myös kaikki lisäosat yhteen kokoava kirja, josta hän voi pyytää alempaa hintaa koska se on käytännössä jo maksettu valmiiksi. Tällä tapaa julkaistu kirja on tekijälleen paljon turvallisempi kuin perinteisessä mallissa, jossa tarvitsee ensin käyttää paljon aikaa ja energiaa ison teoksen kirjoittamiseen ja sitten toivoa sen myyvän. Sen sijaan lunnasmallissa voi kirjoittaa pienissä pätkissä ja kirjoittaa lisää vain jos ensimmäiset pätkät myyvät tarpeeksi. Asettaessaan uuden lisäosan panttivangiksi, Stolze riskeeraa vain 2-3 viikon edestä työtä.

Lunnasmallin nurjat puolet

Lunnasmallin yhtenä rajoituksena taas on, että se tarvitsee paljon mainosta ollakseen toimiva. Stolze aloitti pelintekemisen freelancerina isoilla firmoille, ja on sitä kautta saamansa maineen avulla onnistunut tekemään voittoa lunnasmallilla. Yksi tapa tuntemattomampien pelintekijöiden kiertää tätä on julkaista pelistään ilmaiseksi varhainen raakaversio, jossa ei ole juuri mitään kuvia tai hienoa muotoilua. Tähän pyydetään muilta ihmisiltä palautetta ja kommentteja, jolloin saadaan luotua valmiille pelille valmis ostaja- ja mainostajakunta joka on sitoutunut tuotteeseen emotionaalisesti (”sivun 26 selvennys on siinä koska minä ehdotin sen olevan tarpeen”). Lopullinen, hiottu ja nätti versio julkaistaan lunnasmallia noudattaen normaalisti.

Olemassa on myös vaara, että liian tiukka kommunikointi tekijän ja fanien välillä ajaa uuden materiaalin pääosassa sellaiseksi, joka kiinnostaa eniten HC-faneja ja vähemmän keskimääräistä kuluttajaa. Tällöin ei välttämättä enää tule uutta väkeä maksamaan teoksista ja lunnaiden maksajakunta näivettyy vähitellen pois.

Kolmas rajoitus on, että lunnasmallia ei välttämättä uskalla kokeilla liian suurilla summilla. On helpompi tehdä yksi 1000 dollarin lunnas ja sitten seuraavassa kuussa toinen 1000 dollarin, kuin kerralla yksi 2000 dollarin. Jos summa on liian korkea, ihmiset eivät luota siihen että täyttyy ajoissa eivätkä lupaudu siihen mukaan. Lunnasmalli toimii parhaiten joko pienillä summilla tai siten että summat ovat oikeassa suhteessa fanijoukon kokoon.

Lunnassummalla saa lisäksi vain kertakorvauksen, ei pitkäaikaista säännöllistä rahavirtaa – jos teoksesta tulee valtaisan iso hitti, ei asiasta välttämättä hyödy yhtä paljoa kuin jos sen olisi julkaissut perinteistä mallia käyttäen. Hitteys tosin luonnollisesti kasvattaa sitä lunnassummaa, jota seuraavista teoksistaan voi pyytää.

Mallin soveltuvuus muihin kulttuurinaloihin

Kukaan kuvataiteilija ei Stolzen tietojen mukaan ole vielä koettanut lunnasmallia. Kirjoittamisessa on helppoa antaa etukäteen yhteenveto siitä mitä tuleva teos käsittelee ja mistä ihmiset ovat maksamassa. Kuvassa taas iso osa vaikutuksesta tulee siitä kun sen näkee ensimmäisen kerran, ja sitä vaikutusta ei pysty vastaavasti kuvailemaan sanoin (”no siinä on enkeli ja sillä on palava miekka ja se on prätkän selässä”). Pienet thumbnailit saattaisivat ehkä auttaa, mutta nekin ovat vähän ongelmallisia.

Sarjakuvien kohdalla malli toimisi todennäköisesti paremmin, etenkin siinä vaiheessa kun sarjakuvaa olisi jo aiemmin julkaistu iso kasa. Esim. Order of the Stick pystyisi todennäköisesti keräämään seuraavien osien rahoituksen lunnasmallia käyttäen – tässä vaiheessa on epätodennäköistä että tekijä hylkäisi suuren määrän tekemäänsä työtä ja monimutkaisen juonen vain saadakseen ostajia huijattuaan kerran. Vastaavasti fanit ovat seuranneet sarjakuvaa pitkän aikaa ja on epätodennäköistä että he yhtäkkiä vain jättäisivät sikseen. Nettisarjakuvissa voisi myös toimia malli, jossa tekijä normaalisti julkaisee uusia osia esim. kahdesti viikossa, mutta tarpeeksi rahaa saatuaan julkaiseekin sitä tietyn ajan verran kolmasti viikossa.

Proosakirjoituksen kohdalla Stolze kokeili mallia, jossa hän kirjoitti kirjastaan ensimmäisen luvun ilmaiseksi verkkoon. Tämän jälkeen hän ilmoitti kirjoittavansa ja julkaisevansa seuraavan luvun kunhan saisi sen lunnaat kokoon, sitten vastaavasti seuraavien kohdalla kunnes kirja olisi valmis. Tämä yritys epäonnistui, koska ihmiset eivät halunneet laittaa säännöllisesti rahaa kirjaan joka ei välttämättä tulisi koskaan valmiiksi. Stolze totesi ettei näin jälkikäteen miettiessä voi syyttää ihmisiä siitä, ja hänen olisi pitänyt ajatella asia läpikotaisemmin ensin.

Kysyin Stolzen mielipidettä ehdottamastani porrastetusta lunnasmallista musiikin suhteen. Hän sanoi sen saattavan toimia, mutta piti mahdollisena vaarana sitä että merkittävä osa ihmisistä olisi tyytyväisiä alhaisen laadun versioihin eikä vaivautuisi maksamaan paremmista. Lisäksi se voisi johtaa tilanteeseen, jossa yhtye pyytäisi lunnaita useasta eri kappaleesta samaan aikaan – tämä hajottaa ihmisten rahat useaan eri tuotteeseen. Voi sen sijaan olla tehokkaampaa laittaa teoksia myyntiin vain yksi kerrallaan.

Roskapostihyökkäys

Viimeisen vuorokauden sisään blogiin iski roskakommenttien tulva – olen poistanut niitä jotain kuutisenkymmentä pienen ajan sisään. Koska joistakin blogimerkinnöistä näyttää myös kadonneen oikeita kommentteja, pelkään että olen vahingossa saattanut myös poistaa aitoja. Anteeksipyyntöni kaikille niille, joiden kommenteille on näin käynyt. Pyydän Scoffaa asentamaan tähän jonkin roskapostifiltterin, jotta tilanteen toistumiselta vältyttäisiin.

Epäkaupallisen kopioinnin perustelut

Alla on laatimani ehdotus Piraattipuolueen varsinaiselle sivustolle, Politiikka-osiolle Tekijänoikeus– ja Lääkepatentit-tekstien sisarartikkeliksi. Kertokaa jos keksitte siitä parannettavaa, muuten se menee ylös lähipäivinä.

———————

Epäkaupallinen kopiointi

Epäkaupallisen kopioinnin kielto satuttaa muitakin kuin suoranaisia tiedostonjakajia.

Tästä hyvä esimerkki ovat animemusiikkivideot (AMVt) – harrastelijoiden luomat musiikkivideot, joissa on miksattu yhteen japanilaisista animaatioista otettuja kohtauksia jonkin tietyn musiikkikappaleen tahtiin. Tämä on kasvanut valtaisaksi ilmiöksi – aiheelle omistautuneelle AnimeMusicVideos.org -sivustolle oli vuoden 2008 elokuuhun mennessä lähetetty yli 127 000 teosta yli 44 000 eri tekijältä. Käytännössä AMVt tuottavat lähinnä lisämainosta sekä kuva- että äänimateriaalin lähteelle, ja on selkeä tapaus jossa luodaan kokonaan uutta kulttuuria – mutta tämä ei muuta sitä, että AMVt ovat laittomia, koska niissä on käytetty luvatta sekä musiikkia että kuvamateriaalia.

Nettiaika on mahdollistanut laajamuotoisen tuotetun materiaalin leikkelyn, remiksauksen ja uuden luomisen ja levittämisen. Nykyistä lainsäädäntöä ei kuitenkaan ole tehty tämänlaisia mahdollisuuksia silmälläpitäen, eikä tavallinen harrastaja koskaan voi olla varma, milloin hänen uusiokäyttönsä lasketaan uudeksi lailliseksi teokseksi ja milloin tekijänoikeusrikkomukseksi. Toisaalta lakia ei käytännössä voida muuttaa siten, että esimerkiksi AMVt olisivat laillisia mutta alkuperäisen musiikin kopiointi ei – jos näin tehtäisiin, musiikkia alettaisiin vain jakaa videomateriaalin kanssa paketoituna.

Tiedostonjakamisen kitkeminen vaatisi rajua kansalaisoikeuksien polkemista.

Tällä hetkellä tiedostonjakaminen rehottaa valtoimenaan, eikä sitenkään ole mitenkään kovin helppo valvoa. Laittomat tiedostot liikkuvat Internetissä kaiken muun liikenteen seassa, samoja reittejä joita käyttävät mm. verkkopankkimaksut, henkilökohtaiset sähköpostit ja täysin lailliset tiedostonsiirrot. Tiedostonjakamista ei ole mahdollista saada kuriin ilman, että kaikkea tätä liikennettä ruvetaan seuraamaan. Länsimainen oikeuskäytäntö on sallinut kirjesalaisuuden paikoittaisen rikkomisen ja ihmisten salakuuntelun, mikäli on ollut vahvaa näyttöä siitä, että nämä ovat syyllistyneet vakaviin rikoksiin. Itsessään tämä siis ei olisi täysin ennenkuulumatonta. Ennenkuulumatonta on kuitenkin, että tämänlaista seurantaa kohdistettaisiin toimintaan, jonka rajoittamiseksi olisi tarpeellista tarkkailla käytännössä kaikkia kansalaisia, soveltaen tarkkailua myös kaikkeen verkossa liikkuvaan henkilökohtaiseen ja arkaluontoiseen materiaaliin.

Tekijänoikeusjärjestöt ovat myös pyrkineet lobbamaan itseään sekä Internet-palveluntarjoajia valvomaan ihmisten tiedostonjakamiskäyttäytymistä ja esimerkiksi katkeisemaan näiden Internet-liittymän mikäli rikkeitä havaittaisiin. Tämänlainen ratkaisu antaisi yksityisille, kaupallisille toimijoille vapauden seurata ihmisten henkilökohtaista viestintää usein hyvinkin kyseenlaisilla perusteilla, ilman oikeudellista turvaa. On teknisesti mahdotonta seuloa kaikkea laitonta tiedostonjakamista ilman, että samalla tarkkailtaisiin täysin laillista Internet-toimintaa – yhtä mahdotonta kuin laittaa poliisi avaamaan vain ne kirjeet, joissa puhutaan rikoksista.

Lisäksi tiedostonjakorikkomuksista on hyvin helppo lavastaa syylliseksi. Washingtonin yliopiston tutkijat saivat aikaan satoja yhteydenottoja rikkomuksista koneille, joilta ei koskaan ollut jaettu mitään sisältöä – mukaanlukien verkkotulostimille, joiden ei edes ole mahdollista jakaa tiedostoja1.

1: Michael Piatek & Tadayoshi Kohno & Arvind Krishnamurthy (2008): Challenges and Directions for Monitoring P2P File Sharing Networks –or– Why My Printer Received a DMCA Takedown Notice.

Väitteet tiedostonjakamisen haitallisuudesta myyntiin ovat vähintäänkin kiistanalaisia.

Tällä hetkellä tiedostonjakamisen vaikutusta myyntiin on tutkittu eniten musiikkipuolella, jossa eri tutkimukset ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia. Muutama tutkimus on puhunut merkittävästä haitasta, mutta usean mukaan lataamisen ja myynnin välinen yhteys on vähäinen, olematon, tai jopa positiivinen2. Mm. eräs ristiriitaan pureutunut tutkimus totesi syyksi sen, ettei tiedostonjakamisen vaikutus eri artisteihin ole yhtenäinen – pienet nimet, jotka tarvitsevat kuuluisuutta, hyötyvät siitä siinä missä valmiiksi isot nimet kärsivät3. Levymyynnin laskuun on myös muita selityksiä kuin tiedostonjakaminen: 90-luvun alussa ihmiset alkoivat muuttamaan vanhoja kasetti- ja LP-kokoelmiaan CD-levyiksi, ja myynti on laskenut kun tämä on saatu tehtyä.

Tietokonepelit ovat täysin digitaalisena mediana kokeneet aggressiivista kopiointia koko olemassaolonsa ajan, mutta ovat siitä huolimatta kasvaneet yhtä suureksi kuin mikä tahansa muu mediateollisuuden ala. Elokuvateatterien myyntitulot olivat Motion Picture Association of American omien tilastojen mukaan viime vuonna ennätyssuuret, niin Yhdysvalloissa kuin kansainvälisestikin4. Ruotsissa kuluttajien kulttuuriin käyttämät summat ovat olleet rajussa kasvussa viime vuosina (esim. kirjojen kokonaismyynti on kasvannut 37,7 prosentilla välillä 1998-2006)5.

2: Tiedostonjakotutkimuksia Piraattipuolueen blogissa.
3: David Blackburn (2004): On-line Piracy and Recorded Music Sales.
4: Motion Picture Association of America (2007): Theatrical Market Statistics.
5: Johanna Nylander (2008): Kulturskymning inställd.

Perinteisille liiketoimintamalleille on vaihtoehtoja.

Kopioinnin tuottama vahinko liiketoiminnalle ei itsessään ole peruste kopioinnin kieltämiselle. Se on peruste vain, mikäli kukaan ei löydä liikemalleja joita kopiointi ei haittaa. Tämänlaisia liikemalleja kuitenkin on. Porrastetussa lunnasmallissa esimerkiksi muusikko voi julkaista huonolaatuisen nauhoituksen kappaleestaan julkiseen jakeluun, ja sitten laittaa siitä parempilaatuisia versioita saataville sitä mukaa kun hänelle lahjoitetaan sitä varten rahaa6. Ilmaiset nettisarjakuvat elävät oheistuotteiden ja mainonnan myynnillä. Taiteilijat laittavat teoksensa ilmaisjakeluun mutta ottavat niiden kaupallisesta käytöstä rahaa. Ja niin edelleen.

6Piraattipuolueen blogi: Lunnasmalli ja sen lähisukulaiset.

Tiedostonjakaminen tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa.

Keskimääräinen tiedostonjakaja lataa paljon enemmän kulttuuria kuin mitä hänellä olisi edes varaa ostaa. Täten merkittävä osa siitä materiaalista jonka hän lataa mutta ei osta, on sellaista jota hän ei olisi ostanut muutenkaan – hyötyä kertyy enemmän kuin haittaa. Eräässäkin opiskelijoista tehdyssä tutkimuksessa tiedostojenvaihdosta kertyvät hyödyt olivat kolminkertaiset viihdeteollisuuden tulonmenetyksiin verrattuna7.

7: Rafael Rob & Joel Waldfogel (2004): Piracy on the High C’s: Music Downloading, Sales Displacement, and Social Welfare in a Sample of College Students.

Täysin vapaa tiedostonjakamisen salliminen olisi suurin edistysaskel kulttuurin saatavuudelle sitten julkisten kirjastojen.

Tiedostonjakamista on verrattu julkisiin kirjastoihin: ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa on olemassa teknologia, jolla käytännössä kaikki,
minä ajanjaksona tahansa tai millä puolella maailmaa tahansa tuotettu säilynyt kulttuuri voidaan saattaa kaikkien saataville välittömästi, pelkästään nappia painamalla. Mitä enemmän esteitä kopioinnille on, sen pidempään kestää ennen kuin tämä tilanne saavutetaan. Lisäksi vapaa kopiointi auttaa säilyttämään kulttuuria, kun esimerkiksi loppuunmyytyjä, katoamisvaarassa olevia teoksia voidaan siirtää digitaaliseen muotoon, turvaan kaikkien saataville.