Immateriaaliteos vs. teoskappale

Kertauksena viime viestistäni, immateriaalisten teosten omistamiseen löytyy kaksi eri tulkintaa:

Teostulkinta: Tekijän henkisen työn tuote ei ole fyysinen teoskappale, vaan immateriaalinen teos. Teoskappale on luonteeltaan enemmänkin sivutuote, ja tekijä säilyttää omistusoikeuden itse teokseen, vaikka myisikin sen fyysisiä teoskappaleita. Teostulkinnassa tekijänoikeudet ovat sama asia kuin immateriaaliteosten omistusoikeus.

Teoskappaletulkinta: Tekijän luotua teoksen on tämän luomus ensisijaisesti fyysinen teoskappale, jonka hän omistaa. Myydessään tästä kopioita, säilyttää hän omistusoikeuden kaikkiin niihin teoskappaleisiin jotka hänellä itsellään on, mutta luovuttaa oikeutensa myymiinsä kappaleisiin aivan samalla tapaa kuin myydessään mitä tahansa muuta omaisuutta. Teoskappaletulkinta ei sulje pois (esim. muutaman vuoden) tekijänoikeutta, mutta pitää sitä poikkeustapauksena.

Kumpi näistä kahdesta tulkinnasta on järkevämpi? Tarkastellaan muutamia asiaan vaikuttavia seikkoja. Pelkään kuitenkin teostulkinnan olevan ajattelutavalleni sen verran vieras, että minun on vaikea saada otetta sen puolustajien argumenteista edes sen vertaa, että saisin ilmaistua ne kunnolla omin sanoin. Siksi tyydyn vain siteeraamaan niitä sanatarkkaan, ja toivoisin, että teostulkinnan kannattajat kirjoittaisivat tämän postauksen kommentteihin mahdollisesti missaamiani argumentteja kannalleen.

————–

Aluksi on hyvä noteerata, että teostulkinta on kohtalaisen uutta perua. Tekijänoikeus koski alunperin vain kirjoja, ja oli silloinkin rajoitettu 14 vuoteen. Yleinen käsitys omistusoikeudesta on valtaosan historiasta ollut lähempänä teoskappaletulkintaa.

Materiaalisen omaisuuden puolella taas vallitsee lähes puhtaasti teoskappaletulkinta: teostulkinnalle on olemassa vastine patenttien ja tavaramerkkien muodossa, mutta ne ovat poikkeustapauksia – erikseen anottavia suojia, jotka myönnetään rajoitetuksi aikaa ja joita säätelevät tarkat ehdot. Kuten aiemmin noteerasimme, teostulkinta on yhteiskunnalle jopa haitallinen, sillä se rajoittaa immateriaaliteosten käyttöä ja hyödyntämistä sekä pitää niiden hinnat korkeampina kuin tarvitsisi. Olisi siis perusteltua, että teostulkinta olisi patenttien ja tavaramerkkien tapaan rajoitettu erikoistapaus, eikä perusolettamus.

Teostulkinnan noudattaminen tuottaa myös hankalia tulkinnanvaraisuuksia: jos otan olemassaolevan teoksen ja työstän siitä uudenlaisen teoksen, missä vaiheessa se lakkaa olemasta vanhan omistajansa omaisuutta ja muuttuu minun omaisuudekseni? Teoskappaletulkinta ratkaisisi tämänkin siististi: omistamalleni fyysiselle medialle tekemäni teokset ovat minun omaisuuttani, riippumatta siitä mitä käytin pohjana.

Kannattaa myös huomata, että nykyinen lainsäädäntökin tuntuu välillä hyppäävän teoskappaletulkintaan: omistamastaan kappaleesta on sallittua tehdä yksityiseen käyttöön muutamia kopioita, eikä tekijänoikeuksin suojatun materiaalin epäkaupallista käyttöä pidetä yhtä pahana rikkomuksena kuin kaupallista. Kerran ostettuja teoskappaleita, esimerkiksi käytettyjä levyjä, on myös aivan luvallista myydä eteenpäin – mikä tuntuu ristiriitaiselta teostulkinnan kanssa.

Nimimerkki AM perusteli immateriaalisten ja materiaalisten teosten erilaista kohtelua seuraavasti: ”Mitä eroa on kirjalla ja täsmälleen samanlaisella kirjalla jossa on kaikki samat kirjaimet, mutta satunnaisessa järjestyksessä? Kirjailijan työ on merkitysten luomista tyhjästä, sinällänsä merkityksettömistä kirjaimista. Kirjailijan työn lopputulos on immateriaalinen teos, ja työn ohessa syntyvä teoskappale on vain sivutuote.” [1]

Tämä ei varsinaisesti tunnu teostulkinnan perustelulta – se vain kuvailee immateriaaliteosten eri piirteitä, ja hyppää siitä siihen johtopäätökseen, että immateriaalisen omistamisen pitäisi olla jollakin tapaa erilainen kuin materiaalisen.

Sana ”immateriaalinen” on kuitenkin harhaanjohtava, tavalla joka näkyy ensimmäisessä perustelussa: se puhuu teoskappaleesta pelkkänä ”sivutuotteena”, siinä missä itse teos on jollakin tapaa aineeton ja epäkäsinkosketeltava. Mutta teokset eivät ole jossakin vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa (Platonin ideoiden maailmassa, ehkä?) leijuvia olemattomia asioita, jotka vain väliaikaisesti kutsutaan meidän maailmaamme teoskappaleiden kautta. Teos on sen fyysinen kopio, oli tämä fyysinen kopio sitten tietokoneen kovalevyllä, tekijänsä aivosoluissa tai kirjan sivuilla. Jos kaikki fyysiset kopiot tuhotaan, teosta ei enää ole. Nimestään huolimatta immateriaaliset teokset eivät ole immateriaalisia: ”immateriaalinen” teos tarkoittaa vain sitä, että sitä on helpompi ja halvempi kopioida kuin ”materiaalista”, koska riittää toisintaa teoskappaleen oleellinen informaatio eikä tarkkaa fyysistä rakennetta tarvita – mutta informaatiokin vaatii silti aina jonkin fysikaalisen alustan. Oleellisesti prosessi on edelleen teoskappaleen kopioimista ja uuden teoskappaleen valmistamista, suoraan verrattavissa materiaalisen tuotteen kuten kengän monistamiseen tehtaassa. ”Mitä eroa on kirjalla ja täsmälleen samanlaisella kirjalla, jonka kirjaimet ovat satunnaisessa järjestyksessä” on merkityksetön kysymys – sama kuin kysyisi, mitä eroa on kengällä ja täsmälleen samanlaisella kengällä, jonka atomit ovat satunnaisessa järjestyksessä.

Kysynkin nyt siis – onko meillä yhtään mitään syytä noudattaa oletuksena teostulkintaa, kun vaihtoehtona on selkeämpi, yksinkertaisempi ja yhteiskunnalle hyödyllisempi teoskappaletulkinta?

0 vastausta artikkeliin ”Immateriaaliteos vs. teoskappale

  1. Minä ajattelin kerran kirjoittaa kirjan, jonka kirjaimet ovat satunnaisessa järjestyksessä. En viitsinyt kirjoittaa sitä, koska fyysiset teoksethan ovat vain sivutuotteita. Mutta tästä hetkestä lähtien voitte kaikki nauttia uljaasta satunnaiskirjastani ilmaiseksi, koska jaoin sen näin suoraan aivoista aivoihin.

    Kun ajattelette satunnaista teosta, ajatelkaa minua, sillä minä omistan satunnaiskirjan käsitetaiteellisen alkuperäiskappaleen ja teidän kuvitteelliset randomkirjanne ovat vain kopioita. Jos julkaisette randomkirjasta fyysisen kappaleen, maksatte korvauksia minulle.

    Eikä sitten mitään yritystä luistaa teosoikeudestani ulos sellaisella kieroudella, että muuttelette teosta vähemmän satunnaiseksi, koska ettehän te voi tietää millaisia satunnaisia järkeviä lauseita minun kirjassani sattumalta on!

    ;)

  2. Ehkä parempi esimerkki kuin tuo kenkä on joku sähkölaite. Jos sekoitetaan johjot ja virtapiirit satunnaisesti, sillä ei ole paljon käyttöä. Ei televisio silti immateriaalinen ole. Televisioakin voit muuttaa, korjata, virittää, kopioida ja myydä uudelleen, joten mikset kirjaa?

    (Patentteja ja tavaramerkkejä et saa rikkoa, mutta kuten postissa mainittiin, ne ovat huomattavasti kapeampia.)

  3. Ette mitään ruudinkeksijöitä ole… Televisiohan on aivan sama kuin kirja Otus, juurikin näin. ”Taide kuuluu kaikille” ,hyvää huomenta.

  4. Noh, laitetaan nyt vielä tähänkin, vaikka sivuutin asiaa noissa aiemmissa blogimerkinnöissä.

    Onko tunteet olemassa? Täytyykö sinun kirjoittaa ajatuksesi ylös jotta se olisi olemassa? Pystytkö väittämään, että ajatuksesi ovat verrattavissa materiaaliseen aineistoon jos ne kirjoitetat paperille?

    Vain koska ihmisen aivot eivät pysty muistamaan 600 sivua ulkoa, ei tarkoita etteikö niiden takana olisi immateriaalinen teos. Vaikka toisaalta, tiedän ihmisiä joilla on niin tarkka muisti että pystyvät selostamaan sivun verran tekstiä tarvitsemassa minkäänlaista alustaa niille.
    Kun kirjoitat, että immateriaalinen teos tarkoittaa että sitä on helpompi ja halvempi kopioida kuin materiaalista teosta lähdet hakoteille. Keksit tilalle oman versiosi asiasta, ja kuka tahansahan voisi väittää että hauki on nisäkäs eikä kala. Mutta eiköhän ole parempi pysyttäytyä sanojen määritelmissä jotka on annettu eikä väittää niiden olevan jotain muuta. Se on sitten eri asia että tahdot niillä olevan samat oikeudet, mutta olisi ehkä ensin hyvä ymmärtää näiden kahden ero ja se, mitä niistä seuraa jos niitä kohdellaan samalla tavalla.

    Minä muuten haluan sitten telkkarisi 10 vuoden kuluttua. Tai spray-maalata lakanaasi kaikenlaisia kivoja kuvia animehahmoista, koska minusta se näyttää hienolta ja niin näyttäisi monelta muultakin. Olen varma, että se edistäisi kulttuuriamme suuresti.

  5. Mielestäni fyysisen tallenteen pitäminen immateriaalihyödykkeen kappaleena on virhe. Immateriaalihyödykkeen tallenne ei mielestäni ole kappale, vaan kaava. Hyvä esimerkki on CD-levy, jolle voi olla tallennettu mitä vaan, mutta sillä silti ei koskaan ole musiikkia. CD:n voi laittaa niin lähelle korvaansa kun haluaa, tai asentaa kirurgisesti vaikka korvan sisään, mutta siitä ei kuulu säveltäkään musiikkia, ellei joku käytä sitä samanaikaisesti esim. lyömäsoittimena. CD:llä ei nimittäin värähtele ääniaalto, vaan sillä on vain informaatio, jolla sopiva lukija pystyy saamaan sopivan syntetisaattorin (tunnetaan myös nimellä A/D-muunnin) synnyttämään ääniaaltoja CD:lle tallennetun kaavan mukaisesti. Musiikki häviää sitä mukaan kun se on soitettu.

    Yhtä lailla CD:llä voisi olla tallennettuna kuvan, tietokoneohjelman tai tekstin kaava. Myös tämä voidaan sopivalla lukijalla muuttaa kaavakoodista suoraan kulutettavaksi hyödykkeeksi, joka kuitenkin häviää, kun lukija ei sitä enää lue. Mutta se voidaan uudistaa jälleen koodista.

    Tallenne on siis fyysistä. Itse tuote ei.

    CD:llä voisi olla kuitenkin myös tuolin, kengän tai auton kaava, eli kaikki se informaatio, joka tarvitaan kyseisten hyödykkeiden valmistamiseksi. Myös tämän kaavan voi muuttaa nähtäväksi tai kuultavaksi tai muulla tavalla kognitioitavaan muotoon. Kuitenkaan luetulla, printatulla tai näytetyllä tuolin kaavalla ei voi istua, kengän kaavalla ei kävellä eikä auton kaavalla ajaa. Tarvitaan siis välttämättä kaavan mukaan työstettyjä raaka-aineita, ennenkuin materiaalituote on käyttövalmis.

    Fyysikoille ja filosofeille ero on pieni, sillä myös ääniaallot ja valon välittävä aine on raaka-ainetta – fysikaalisessa mielessä. Taloustieteen kannalta asia on kuitenkin selkeämpi, sillä ilman hiukkasia on kaikkialla, missä immateriaalihyödykkeitä voidaan hyödyntää, joka hetki saatavilla reilusti enemmän, kuin mitä käyttötarkoitukseen nähden tarpeellista. Kysymys on siis puhtaasta julkishyödykkeestä.

    Voimme siis johtaa tästä materiaali- ja materiaalihyödykkeille eron, joka minusta soveltuisi myöskin ko. hyödykkeiden juridiseksi määritelmäksi. Immateriaalihyödyke on siis hyödyke, jonka voi kuluttaa suoraan kaavasta pelkällä pääomapanoksella (eli lukijalaitteen tekemällä työllä) ilman, että tähän tarvitaan raaka-ainetta. Materiaalihyödyke on hyödyke, jonka tuotteistamiseen kaavasta vaaditaan ehdottomasti raaka-aineen työstämistä.

    Kapitalistisessa talousjärjestelmässämme erittäin suuri osa lisäarvosta syntyy näiden hyödykkeiden tuottamisesta ja myymisestä. Tämä on mahdollista, koska lainsäädäntö on luonut kummallekin hyödykelajille erinäisiä suojaoikeuksia, kuten omistusoikeudet tai tekijänoikeudet. Näillä hyödykkeistä on tehty taloudellisia.

    On selvää, ettei materiaalihyödykkeisiin sisältyvälle henkiselle omaisuudelle tarvita samanlaista suojaa kuin immateriaalihyödykkeille, sillä raaka-aine ja sen työstämiseen käytetty panos ovat itsessään niukkoja ja rajoittavat täten myös henkisen know-hown hyödyntämistä suurelta osin fyysisen kappaleen omistajaan. Tästä tosin on poikkeuksia, kuten patentit, mutta nämä eivät useimmissa tapauksissa ole ehtoja kannattavalle taloudelliselle tuotannolle.

    Immateriaalihyödykkeiden kohdalla asia on toisin. Koska itse hyödyke materiaalittomuutensa vuoksi on vain hyvin rajoitetusti kaupallistettavissa, tulevat tämän puolen tuotot kaavan tallenteiden myynnistä, joista tuotteen voi olennaistaa ilman raaka-aineen työstämistä. Tuotteilla ei siis näin ollen myöskään ole raaka-aineen niukkuuden tuomaa eksklusiviteettiä. On siis vain kaksi vaihtoehtoa:

    1. Immateriaalihyödykkeisiin sisältyvää henkistä omaisuutta on lainsäädännöllä suojeltava materiaalihyödykkeitä enemmän, tai
    2. Immateriaalihyödykkeiden tuotanto supistuu samassa suhteessa, kuin ansaintimahdollisuudet niillä huononevat.

    Sekä immateriaalisten että materiaalisten hyödykkeiden omistus- ym. eksklusiviteettioikeuksia voi tietenkin tästä huolimatta kritisoida. Olisi mielestäni kuitenkin rehellisempää, että tämä ainakin julkisessa keskustelussa myönnettäisiin, sillä väitän että se kiinnostaa musiikin ja muiden immateriaalihyödykkeiden kuluttajia enemmän, kuin väittely yhteisomistuksessa olevien vasaroiden syömisestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*